Voe mahoton!

Nimittäin Mammutin Mahoton, joka oli yksi sarja Peräkylän Ponnistuksen järjestämässä Mammuttimarssissa (Mammoth march). Tapahtuma on perinteisesti ollut juoksijoille suunnattu, mutta nyt myös pyöräilijöille oli sarjat. Tämänvuotinen reitti suuntautui Vihdin, Nurmijärven, Lopen ja Karkkilan maille.

Tapahtuman ei ole tarkoitus olla mukava. Kisajärjestäjän sivuilla mainitaan muun muassa seuraavasti:

Kilpailuohjeet

Mahoton pyöräillen

Ratamestarin mietteitä

Tuo kuulosti houkuttelevalta, joten vaikka jo aiemmissa kirjoituksissa kovasti vannoin, ettei enää pyöräkisoja tälle vuodelle, niin taas sitä mennään. Päätöksen osallistumisesta tein keskiviikkona, joten vajaa pari vuorokautta jäi aikaa valmistella kartat ja reittisuunnitelmat sille mallille, että rastit metsien kätköistä löytyisivät. Oletuksena oli, että GPS -laitteita ei matkalla saisi käyttää. Vasta maaliin tullessani kuulin, että olisi ollut mahdollista. Olisi jokunen pummi jäänyt matkalla tekemättä…

Pyöräsuunnistuksen saralla en voi sanoa olevani kovin kokenut. Kolme vuotta sitten sain kosketuksen lajiin lähtemällä Anssin innostamana Seinäjoen maastoihin. Viime vuonna kävin toisen kerran lajia testaamassa takapihan maastoissa järjestetyillä fillarirasteilla. No, eipä Uunokaan ollut nähnyt biljardin pelaamista kuin ”kahtesti”, joten selitykset sikseen. Pimeällä ajoa maastossa pääsin ensimmäistä kertaa onneksi testaamaan jo keskiviikkona, kun piti tarkastaa, että valoissa on riittävästi potkua ja että pyörä toimii.

Mammutin mahoton sisälsi 25 rastipistettä maali mukaan lukien. Lyhintä reitinvalintaa käyttäen matkan pituus olisi noin 170km. Omilla reitinvalinnoilla arvelin reitin pituudeksi tulevan suunnilleen 200 km. Alkukolmanneksella yksi rasti olisi uintiosuus. Lisäksi matkalle sijoittuisi X-Factor -rasti, johon ohjeet saisi lähdöstä.

Kilpailu starttasi Enä-Sepän leirikeskuksesta perjantai-iltana 20.00. Pyöräilijöitä eri sarjoihin lähti kohti pimenevää lokakuun lopun iltaa arvioni mukaan noin 30. Rasteilta toisille en enempää tässä kerro. Turkulainen pyöräilyblogisti Yeti, joka joukkojensa kanssa osallistui myös samalla matkalle, kiteyttää hyvin matkanteon tapahtuman aikana (linkki blogiin). Yleisesti ottaen kylmyys teki tepposet monelle pyöräilijälle ja juoksijalle. Kisajärjestäjän ”raatotaksi” kävikin yön ja aamun aikana poimimassa useita kylmettyneitä pois matkan varrelta. Lisäilen jossain vaiheessa mahdollisesti tarkempia kuvauksia kera kuvien, jos jostain sellaisia löydän. Itse en räpsyjä ottanut.

Kisan tulokset löytyvät niin juoksijoiden kuin pyöräilijöiden osalta tästä linkistä.

Loppuun vielä muutamia huomioita:

-         Kilpailu oli kaikesta kurjistelusta huolimatta upea kokemus.

-         Myös kirkas kuutamo ja tähdet sekä auringonnousu tuottivat ainutlaatuisen elämyksen.

-         Uimavedet ovat jo viilenneet. Onneksi laiturin toinen puoli oli avattu, toisella puolella kun jääkerros olisi saattanut tehdä kipeää iholle.

-         Liikunnallisia hulluja löytyy Suomesta aika paljon. Pyöräillen tällaiset 100+ matkat vielä käsitän, mutta että juosten?

-         Suunnistustaidosta pyörällä olisi ehdottomasti hyötyä pyöräsuunnistustyyppisessä kilpailussa. Kartan pyörittely paikassa joka ei täysin ole selvillä ja 55 km ylimääräistä matkaa kuluttavat aikaakin melkoisesti.

-         Pyörä kesti joustokeulan jäätymisestä huolimatta hyvin, mieskin kesti hyvin.

-         Ajolasittomuus pakkasella tuotti samanlaiset punaiset silmät, jotka voi nähdä kun saa ongittua särjen. Särjellä tosin ei ole silmäpusseja. Muut varusteet toimivat melko hyvin sillä jalkoja ja käsiä paleli vain ajoittain.

-         Matkalla söin neljä proteiinipatukkaa, kolme geeliä ja kaksi haukkua yhdestä leivästä sekä MaxiTuplan. Juomana puoli litraa kokista, kaksi kertakäyttömukillista haaleaa teetä uintirastilla ja pullollisen juomaa, jota yritin pakkasessa pitää jäätymättä ajopaidan alla. Maaliin kannoin jäätymisestä kärsineen juomapussin, jossa oli 3 litraa jääviileänraikasta vettä. Kylmyydestä johtuen ei hiki päässyt tulemaan missään vaiheessa. Tästä syystä varmaan janontunnettakaan ei tullut.

-         15½ tunnin urakan aikana kului energiaa aavistuksen päälle 10 Mcal. Keskisyke oli 136 ja matkaa kertyi mittariin 225km.

Täältä tähän.

Mennyt pyöräilykesä

Pyöräillessähän se kesä hyvin pitkälti meni. Koska kilpailutapahtumat tältä kesältä ovat ohi, on aika kääntää katse menneeseen.

Huhtikuussa kävin ensimmäisen kerran etelässä hakemassa harjoitustuntumaa. Viikon mittaisen Mallorcan leirin aikana pääsin ajamaan rutinoituneempien, pääosin maantietä ajavien kuskien kanssa saarta ristiin ja rastiin. Kun omasta joukosta löytyy kokeneita Mallorcan kävijöitä, ei itse tarvitse kuin pysytellä joukon jatkeena ja nauttia ajamisesta. Usein nimittäin liikenneympyröissä näki muita ajajia, jotka pyörittelivät karttaa ja koittivat paikantaa itsensä ja tulevan suuntansa. Tätä ongelmaa ei meillä ollut, kiitos Salosen Esan, joka oppaana toimimisessa ansaitsee ison käden. Viikon aikana ajoa kertyi 850 kilometriä, joka oli varsin hyvä lähtö kauteen. Tästä innostuneena on matka vuoden 2013 huhtikuuksi jo varattuna. Kotiin palatessa huhtikuinen pyöräily jatkui maantiellä, työmatkoja tehden.

 Mallorcalla residenssinä toimi ansiokkaasti Montuirilainen hotelli. Montuiri sijaitsi keskisaarella, joten sieltä oli hyvä sukkuloida sekä tasamaa- että vuoristolenkeille.

 Sa Calobran nousu takana, joten pitäähän siitä kuva napsaista. Aavistuksen alle 40 min sai dieselijalkainen höyrytä ylämäkeen.

Kuva Curan kukkulalta. Ensimmäinen ajopäivä lopuillaan. Maantiepyöräilijöiden joukosta maastopyöräilijän erottaa kantamastaan repusta.

Myötäisessä. Hauska tunne, kun mittari näyttää yli 50km/h ja syke hieman alle sadan lukemaa. Eri asia on, kannattaako tällaisessa nopeudessa kaivaa kännykkäkameraa esiin.

Aurinkokin paistoi.

Huhtikuun treenit jakautuivat pyöräilyn lisäksi sisäharjoitteluun. Yhteensä treeniä tuli hankittua koneeseen 84h 33min.

Toukokuussa työkiireiden lomassa ei varsinaisia kilpailuja ollut. Sen sijaan treenikilometrejä ja -tunteja maastossa kertyi mukavasti, sillä vuosittainen Tour de Tampere -maastopyörätapahtuma järjestettiin syyskuun sijaan nyt ensimmäistä kertaa jo toukokuussa. 

Tour de Tampere, Aktiivi2 -ryhmäläisiä Mustavuoren huipulla.

Muiden Kanuunojen kanssa tehdyissä reittien kartoituksissa sekä itse TdT.ssa tunteja kertyi yhteensä 47.

Vasta kesäkuussa koitti ensimmäisen kilpailun aika, kun 3.6. järjestettiin Korson XCM cup -osakilpailu. Seuraavalla viikolla ensimmäisen lomaviikon kunniaksi teimme Anssin kanssa kolmen päivän mittaisen maastopyöräretken, jonka aikana ehdittiin melko paljon jännittää loppukesän kilpailua Norjassa. Myöhemmin ollaan yhdessä mietitty, miksi suorituksesta Norjassa tuli niinkin ehjä. Päädyimme siihen, että useat yhteistreenitunnit mahdollistivat toiminnan jopa niin hyvin, ettei liikoja tarvinnut kisassa miettiä, kun tiesi suunnilleen toisen vauhdin ja varmasti muitakin ajatuksia sen kummemmin kyselemättä. Kiitokset vielä Anssille, kun kisaan suostui mukaan lähtemään! 7. kesäkuuta tuli jobinpostia, kun huomasin Giant Anthemin rungossa halkeaman, joka estäisi turvallisen pyörällä ajamisen. Tätä runkoa on nyt odoteltu jo rapiat neljä kuukautta, muttei siitä tällä erää sen enempää..

Korson kisan jälkeisenä viikonloppuna pääsin ajamaan Pirkan kierrokseen kuuluvan pyöräilyosan, jossa ajoseurana oli useita Kanuunoja sekä muuan Alex Stubb, joka teki viimeistä pitkää pyöräilyharjoitustaan tavoitellen Frankfurtin Iron man -kisassa aikaparannusta ensi vuoteen. Tavoite 10 tunnin alituksesta onnistui sittemmin itse kisassa. Onnittelut maailman kovakuntoisimmalle ministerille! Täällä ministerin pohdintaa Pirkasta ja täällä Ironman -kilpailusta.

Laajavuoren XCM -kisa tarjosi oivan viimeistelytreenin Tahkoa ajatellen. Opiskeluvuosinani kiertelin ensimmäisellä kunnon maastopyörälläni juuri näitä reittejä, joten pientä nostalgiaa oli aistittavissa. Tällä samaisella sotaratsulla (Trek 6300, vm. 2008) kisan ajoin, kun muitakaan ehjiä maastopyöriä ei tallista löytynyt. Kisa oli koko kesän ainut hellesään kisa. En tiedä, mitä itse ajattelet, mutta minun puolestani hellettä kuluvana kesänä olisi voinut muutenkin enemmän…

Kesäkuu huipentui tänä vuonna Tahkolahdella, kun 30. päivä klo 00.00 koitti aika startata 240 kilometrin matkalle. Noin 15½ tuntia myöhemmin saavutin maalin. Taisi se loppuhuipennus tulla vasta illalla, kun pääsin ensimmäistä kertaa nousemaan Sokos hotel Tahkovuoren palkintojenjaossa podiumille kolmannen sijan kunniaksi. Ainutlaatuinen hetki, varsinkin kun luulen, ettei tällainen temppu todennäköisesti enää tule toistumaan. Yritys toki harjoittelun muodossa on kova, mutta realisti täytyy olla. Nyt vain kaikki natsasi melko lailla kohdilleen, vaikkakin pyöräremonttia ehti matkan aikana myös tehdä.

Kesäkuussa treeniä kisoineen, pääosin pyöräilyä siis, kertyi yhteensä 99½ tuntia. Ei mennyt tänä(kään) vuonna 100 tunnin kuukausi rikki...

Tahkon jälkeen heinäkuussa ei ollut mahdollista höllätä treenitahtia edellisvuoden tapaan, olihan kolmen viikon päässä odottamassa kesän kovin haaste, OffroadFinnmark Pohjois-Norjassa, Altassa. 300 kilometriä Finnmarksviddan aavoilla. Pahimmassa tapauksessa jäämeren viileää tuulta ryydittäisi kostea ilmanala, josta myös pohjoisen olosuhteissa on koko kesä päästy nauttimaan. Pelkäsin oikeasti. Toisaalta parhaassa tapauksessa lämpötila voisi nousta reilusti yli kymmenen lämpöasteen. Huh heinäkuun hellettä!

Viikkoa ennen Altan starttia tein vielä pitkän treenin yhdessä Juhan ja Teron kanssa ja seuraavana päivänä osallistuin Joupiskan XCM -kisaan. Vaikka tässä vaiheessa tällaisista treeneistä ei enää fysiologisessa mielessä mitään hyötyä olisi, sain haettua hyvää fiilistä nuoruusvuosilta tutuilta poluilta. Fysiikan lisäksi myös mentaalipuoli on äärimmäisen tärkeä, etenkin pidempiä kisamatkoja ajatellen.

Kesän kohokohta Norjassa starttasi lauantaina 21.7. puolen päivän aikaan. Osana noin 200 henkilön joukkoja lähdettiin ajamaan kohti tuntureita. Ainutlaatuinen kisa, josta täytyy vielä jossain elämän vaiheessa ottaa uusinta. En tiedä vielä, onko seuraava kerta jo ensi vuonna, mutta jonain vuonna se varmasti on. 31 tuntia alittui selkeästi, noin minuutin marginaalilla.

Heinäkuussa kulutin pyörän satulaa harjoituspäiväkirjan mukaan yhteensä 86h 21min.

Seuraavat viikot kuluivat palautumisen merkeissä. Asteittain lisäsin treenimääriä ja hieman myös tehoja. Kilpailut koko elokuulta jätin kuitenkin muille ajajille.

Enemmän tai vähemmän kevyttä harjoittelua sykemittariin tuli elokuulta 53h 51min.

Syyskuun alkuun iski syksyinen kausiflunssa, jarruttaen harjoittelua noin puolentoista viikon ajaksi. Myös tämän jälkeen kauramoottori toimi mielestäni aavistuksen vajaateholla. Kuitenkin useita hienoja kilpailutapahtumia oli loppukuun ohjelmassa. Hyvinkäällä järjestettyihin XCmaratonin SM -kisoihin osallistuin 16.9. Edellisen päivän maastoduathlon jäi väliin, kun en uskaltanut lähteä kahta kisaa samana viikonloppuna tahkoamaan. Myös Korson järjestämä XCO -kisa jäi väliin toipilaana. Viikko Hyvinkään jälkeen oli vuorossa kotimaastoissa järjestetty Teivo XCM, cupin viimeinen osakilpailu, josta muistoksi sain hopeisen osallistujamitalin viiden osakilpailun läpäisemisestä. Märkää oli myös tällä reitillä, kuten seuraavana viikonloppunakin Haanjassa. Kisakauden päätti Haanja100 tapahtuma eteläisessä Virossa, Võrun kunnassa. Kiva päätös pyöräilykaudelle tämä kisa oli. Helpolla ei maaliin päässyt, mutta ei tämän lajin aina helppoa kuulu ollakaan!

Syyskuussa harjoitus- ja kisatunteja tuli yhteensä 49h 15min.

Nyt on pyöräilyn kannalta siirtymäkauden aika. Harjoittelua tulen tekemään pääasiassa sisätiloissa siihen asti, kunnes hiihtoladut kutsuvat. Toki varmasti jonkun pyörälenkin teen vielä ennen lumia, ja ehkä lumentulon jälkeenkin. Ensi vuonna sitten osin uudet, osin vanhat kujeet, myös kisojen osalta.

Jatka vaan, kyllä sitä hölkkäämistä riittää!

…nimittäin Pirkan hölkkäämistä, oli luvassa myös tänä vuonna. Omassa kuntoilukalenterissani jo perinteeksi muodostunut tapahtuma keräsi tänä vuonna varsin märistä olosuhteista huolimatta lähes pari tuhatta osallistujaa. Ei sitä yksin tulisikaan lähdettyä Valkeakoskelta Tampereelle läpäiseviä ulkoilureittejä juoksemaan, tai no hölkkäämään. Mukavuutta matkantekoon toi pienempi, Kaupin kanuunoista koostunut pyöräilijäporukka. Muutoin olisi matkalla saattanut huumori loppua.

Reitti ja reittiprofiili: linkki kisajärjestäjän sivuille

Valmistautumislähtökohdat hölkkään olivat omalta osaltani varsin kehnot, sillä juoksutreenit jäivät pitkälle venyneen pyöräilykauden vuoksi minimiin. Kuluneen viikon tiistaina kävin juoksemassa kolmen kilometrin lenkin muistutellen samalla kehooni ja mieleeni junnupesisvuosilta tuttuja juoksijan koordinaatioliikkeitä. Keskiviikkona sitten tein jo 11 kilometrin pituisen hölkkäilylenkin. Ei ollut kaikkien optimaalisin valmistautuminen. Pyörän selässä kerättyä kuntoa varmasti riittäisi edes jonkinlaiseen suoritukseen, mutta kuinka jalat kestävät 33 kilometrin mittaista iskutusta. Eivät ne lopussa oikein kestäneetkään, mutta syitä saa etsiä peilin takaa kurkkivasta hahmosta.

Viime vuoden aikaan 2.42 ei lähtökohtaisesti realistisia mahdollisuuksia olisi. Ennalta asettamani tavoite oli päästä maaliin asiallisessa ajassa. Esim. jotain alle 2.50 kun kuluttaisi matkaan, niin kehtaisi lopettaa kuntoilukauden tapahtumat tälle vuodelle.

Pirkan hölkän pitkäaikainen revolverisankari laukaisi aseensa 9.00. Tänä vuonna ei käynyt, kuten edellisenä vuonna. Silloin alkuvihellyksestä juoksijat säikähtivät sen verran, että lähtivät matkaan, minä mukaan lukien. Tänä vuonna maltettiin asettua vihellyksen jälkeen ”telineisiin”, ja paukusta sitten liikkeelle. Hevoskuurinsivuilta löytyvästä linkistä näkyy hieman lähtötunnelmia. Koko kesä on mudassa ryvetty eikä tämäkään tapahtuma siitä poikennut.

Jukan ottamia kuvia hölkästä:

 

Menoa matkan puolesta välistä. (Kuva: Jukka Isotalo) 

 Vasen kuva: Jarkon kanssa on taitettu matkaa noin 20 kilometriä. Vielä jaksaa hymyillä kameralle. Oikea kuva alla: Hervannan mäissä hymy oli tainnut jo hyytyä.(Kuvat: Jukka Isotalo)

Vasen: Kuudes, eli viimeinen huoltopiste. Urheilujuomaa ja matka jatkuu. 
Oikea: Huollossa ehti nopeasti tervehtiä tuttuja kannustajia. (Kuvat: Jukka Isotalo)

Maalin saavutin 9. Pirkan hölkässäni ajassa 2.44.36. Yllätyksekseni jäin vain pari minuuttia viime vuonna juostusta ennätysajasta. Muut (vielä epäviralliset tulokset) löytyvät tästä linkistä.

Kisat tältä kaudelta on taputeltu, mutta kirjoittelua tähän foorumin jatkan silti treenien merkeissä. Nyt taidan ottaa yhden oluen!

Kolmen pyöräkisan syksy (3/3): Haanja100/ Viro

Tämä trilogia on päätöstä vaille valmis. Valmis on mieskin tämän vuoden pyöräkisojen osalta. Päätöskisa ulkomailla kuulostaa aina hienolta, mutta todettakoon, että olihan upea tapahtuma.

Kisaa edeltää tietenkin matka pelipaikalle. Seinäjoen porukan kanssa se eteni mukavasti. Saipa nöösi hieman opastusta kokeneemmilta Haanjan kävijöiltä. Ei tule olemaan läpihuutojuttu tämä kisareitti. Edessä tulisi olemaan 161 kilometriä vaakasuuntaista ja 2400 metriä pystysuuntaista etenemistä, mutaisissa olosuhteissa.

 Matka Viron Võruun sujui mukavasti seinäjokelaisseurueen mukana. Pyörien asettelua Länsisatamassa. (Kuva: Piia Nieminen)

Lauantaiaamuna kello seitsemästä alkaen täytyi sitten kuitenkin pärjätä omillaan, kun startti 100 mailin matkalle tapahtui. Lähtöpaikalla oli 50 pyöräilijää valmistautumassa matkalle. Pääosin kuskit olivat Virosta, mutta mukavasti oli paikalla myös suomalaisedustajia. Hulluimmat lähtivät reittiä kiertämään yksivaihteisella..

 Lähdön aikoihin oli vielä melko pimeää, mutta valoja ei sentään tarvinnut. (Kuva: Piia Nieminen)

Jutustelua Tahkolla myös 240km ajaneen Markon kanssa juuri ennen lähtöä. Nyt on luvassa ehkä aavistuksen mutaisempi kisa, vaikkei tämän vuoden TahkoMtb.kään kuivaa reissua tarjonnut. (Kuva: Piia Nieminen)

Startin jälkeen edettiin muutaman kilometrin maantiesiirtymä poluille, keräten nousua samalla n. 400 metriä. Tässä vaiheessa reitti alkoi näyttämään todellisia puoliaan: mutaa, vaahteranlehtiä ja mutaa. Tarttuivat aika tiukasti renkaaseen kiinni. Aiemmin viikolla olin vaihtanut voimansiirron uuteen. Se ei ennen kisaa ole aina paras ratkaisu, pikemminkin voisi puhua junnumaisesta virheestä. Nyt ketjut pomppivat muutamaan otteeseen sekä eturattaalta että takarattaalta pois. 

Ensimmäiseltä huoltopisteeltä lähtien ei enää suurempia ongelmia vaihteiden kanssa ollut. Muutenkin matka eteni mukavasti. Vain kerran luulin olevani eksyksissä. Ehdin jo jonkin matkaa palata takaisin päin, kun jostain kumman syystä luulin oikaisseeni jonkin ylimääräisen lenkin (jollaista ei ollutkaan). Tästä eteenpäin pääsin jatkamaan matkaa kahden kokeneemman suomalaisajajan kanssa. Jutustellessa matkan tekeminen kulki kuin itsestään. Käytiinpä siinä matkan varrella myös Viron korkeimman mäen (Suur Munamägi) valloituksessa.

Matka alussa, kun pyöräkin on vielä puhdas... (Kuva: S. Berg)

Reitin puolivälissä kierrettiin pariin kertaan lisäkierros. Ensimmäisellä näistä alkoivat kello 9.00 startanneet 100 kilometrin kärkikuskit mennä vauhdilla ohi. Yllättävän pitkiä olivat kärkimiesten väliset erot, maalissa marginaalit taisivat venyä jopa kymmenen minuutin paikkeille. Lisäkierrokselle mahtui muutamia mielenkiintoisia paikkoja, joista päällimmäisenä mieleen jäi ylämäki, nimeltään massamurhaaja. Siinä pyörää työntäessä tuli jotenkin kummasti mieleen Tahkolta tuttu Kinahmi 2.n nousu.

Maalisuoralla oli varaa jo vähän hymyillä kameralle. (Kuva: © Võrumaa Spordiliidu pildigalerii)

Kierrosten jälkeen oli jäljellä pari terävää nousua ja hiekkatiepainotteinen 20 kilometrin loppumatka maaliin. Fiilis oli korkealla, sillä pahimmat paikat olivat jo takana. Pikkaisen taisin jopa kiristää tahtiakin. Maaliin pääsin ajassa 10h 33min. Hienon kisapäivän kruunasi hotelli Kubijan kylpyläosasto. Poreissa on aina mukava köllötellä, mutta varsinkin ulkoilupainotteisen päivän päätteeksi.

Kisan jälkeistä spekulaatiota matkaseurueen kesken. (Kuva: Harri Kekola)

Suomalaiset pärjäsivät kisassa kaiken kaikkiaan loistavasti, kun maannaiset sekä 100 kilometrin (Piia Nieminen) että 100 mailin (Lissu Pitkänen) matkalla voittivat! Muut tulokset tästä (100mailia) ja tästä (100km) linkistä.

Nyt sitten pyörä hetkeksi telakalle, ja tilalle vaikkapa juoksuhölkkäilyä ennen kuin hiihtokelit alkavat.

Vanheneminen

Vanheneminen on kauhistus. Läntinen maailmankolkka on varautunut tähän vaivaan tarjoamalla varsin oivallisia kosmetiikkatuotteita. Niitä turvehoidon ja tuorekurkun kanssa käytettynä kyetään jarruttamaan tätä kurjaa ajan etenemistä. Sääli, etteivät esimerkiksi Kiinassa ole huomanneet tätä. Arvostavat elämänkokemusta. Outoa. No, kovalla vauhdilla länsimainen markkinointikoneisto sinnekin pyrkii. Melko hyvin tämä koneisto on ainakin saanut länsimaat haltuunsa, sillä vanhenevaan ulkonäköön kuuluu olla pettynyt, jos ylimääräiset uurteet näkyvät peilille ja etenkin jos heijastuvat sieltä takaisin.

Ironia on vaikea taiteenlaji, varsinkin kirjoitettuna. Siispä todettakoon, että elämän tuomiin jälkiin silmien uurteissa olen tyytyväinen. Pari harmaata säiettä on myös jo löytynyt taakse pakenevasta hiuksistosta, enkä vielä ole ymmärtänyt ahdistua siitä. Tällä viikolla tuli mittariin kolmaskymmeneskolmas (33) vuosi. Kiitokset siis onnitteluista!

Mitkä mahtavat olla ajatukset siinä vaiheessa, kun olen elänyt saman verran lisää vuosia? (Todettakoon heti, että kaikkea voi tietenkin sattua eikä sitä rajapyykkiä tule koskaan saavuttamaan, mutta suurempi todennäköisyys on, että tuokin aika joskus koittaa.) Vaikeaa on etukäteen arvioida. Niinpä käytän vertailukohtana henkilöitä, jotka tuon kunnioitettavan iän ovat saavuttaneet. Elämään kuuluu paljon asioita, mutta koska tämä on pyöräilyblogi, rajoitun tarkastelemaan (taaskin) ikää vain liikunnallisista lähtökohdista.

Kuluneiden vuosien aikana olen kokenut useita upeita kuntotapahtumia. Näihin osallistuvat kuntoliikkujat ovat pääsääntöisesti täysi-ikäisyyden saavuttaneita ja ilahduttavan paljon joukossa on ollut eläkeiän saavuttaneita teräsmiehiä ja -naisia. Pirkan kierroksen tapahtumat ovat ensimmäinen esimerkki. Ensimmäistä kertaa osallistuessani Pirkan hölkkään tervaskannot pyyhälsivät ohi innokkaasti aloittaneesta nöösistä. Sama on toistunut hiihdossa. Eivätkä nuo kokemukset ole rajoittuneet pelkästään siihen ensimmäiseen kertaan, vaikka rauhallisemmin olen malttanutkin aloittaa. Veikkaanpa, että aika moni biologisesti parhaassa fyysisessä iässä oleva joutuisi kokemaan saman, jos tulevana lokakuisena sunnuntaiaamuna starttaa 33 km hölkkämatkalle.

Maastopyöräilyn marathonCupin osakilpailuihin on osallistunut kuluneenakin vuonna henkilöitä, joiden sarja olisi 65+. Todella hyvää vauhtia ovatkin pitäneet. En olisi nopein siinä(kään) sarjassa. Eikä se kerro pelkästään siitä, että oma vauhtini maastopyörällä olisi hidasta. Normaalisti en halua verrata omaa suoritustani kisoissa toisten suorituksiin, sillä pyrin kilpailemaan vain itseäni vastaan ja täten kehittymään. Halusin silti tuoda tämän esiin vertaillen suorituksia, sillä siten lukija saa parhaan kuvan näistä teräsmiehistä.

Pitkäkestoisissa liikuntasuorituksissa kunto kehittyy huomattavan myöhäiselle iälle, jos verrataan vaikkapa pikajuoksuun tai useimpiin palloilulajeihin. Siispä uskon, että säännöllisellä liikunnan harrastamisella on rahkeita rikkoa vielä useasti omia rajoja sekä matkan pituuksissa, että tuttujen matkojen ripeämmässä toteutuksessa. Heinäkuisen OffroadFinnmarkin voittajakaksikon iät olivat 44 ja 47 vuotta. Toisena olleilla 44 ja 48 ja kolmansilla 37 ja 49 vuotta. Muissa reitin onnistuneesti läpäisseissä tiimeissä oli useita kuskeja, jotka pääsisivät m50 tai m60 -sarjaan. Tasa-arvon vuoksi mainittakoon, että muutamia parikymppisiäkin reitin läpäisi.

Aikaa oman kunnon kehittymiselle on siis vielä runsaasti. Edellyttää tietysti, että liikunta maistuu yhtä hyvälle tulevaisuudessa kuin miltä se nyt tuntuu. Pitkän aikavälin tavoitteena voisi olla vaikkapa kävely- ja ehkä jopa pyöräilykyky vielä 99 -vuotiaana!

Kolmen pyöräkisan syksy: (2/3) Teivo XCM/ Tampere

Kuluneena sunnuntaina järjestettiin maastopyöräilyn XCM –cupin päätösosakilpailu Lamminpään harjumaastoissa. Kisakuskeilla panoksena olivat cupin yhteiskilpailun sijoitukset. Itse taistelin ynnä muut -sijoituksista, kun näillä matkoilla ei tasaisesti tahkoavalla diesel -moottorilla kovin korkealle päästä. Jälleen kuitenkin XCM-kisa tarjosi mukavan tavan viettää sunnuntaita parhaan mahdollisen harrastuksen parissa. Ja ennen kaikkea kisa kävisi viimeisestä pitkästä harjoituksesta Haanja100 -tapahtumaa silmällä pitäen.

 Lähtöä odotellessa. Etualalla Ari (vas.) ja Anssi. Takana Mikko (vas.) ja Piia. (Kuva: Lassi Hinkkanen)

Itse kisasta ja omasta ajosta joitain mainintoja:

Reitti oli märkä. Sen olin jo huomannut lauantaina, kun kävin kiertämässä kertaalleen radan läpi. Startin jälkeen edettiin pitkässä letkassa raviradan edustaa. Siinä olikin koko reitin ainut kestopäällystepätkä. Tästä eteenpäin sai polkupyöräillä, eli ajaa polkuja pyörällä, kuten lajin luonteeseen kuuluukin. Ensimmäinen kierros eteni rauhallisesti, eivätkä sykkeet kertaakaan päässeet ”punaisen puolelle”. Jossain vaiheessa ohitin (seura)kaverini Arin, joka oli onnistunut saamaan ajamalla ketjun pois takavaihtajan häkistä. Enpä ole moisesta aiemmin kuullut, mutta näyttää tuokin olevan mahdollista. Toinen kisaan osallistunut kaverini, Anssi, oli jo kisan toisen kilometrin aikana katkaissut ketjut. Mitähän tässä vielä ehtii tapahtua?

 

Kurapyörän ulkoilutusta ylämäessä. (Kuva: Juha Autio)

Toiselle kierrokselle lähdin samoilla tehoilla, ripeällä retkimeiningillä. Kovin suurta tarvetta tai halua ei ollut kiristää vauhtia. Kunhan etenisi riittävän nopeasti maaliin, että ehtii saunaan ennen kuin ajastus loppuu. Ari tuli ajoseuraksi toiselle kierrokselle. Kovin suuresti ei hänelläkään näyttänyt kiirettä pitävän, kun tyytyi samaa vauhtia ajamaan, ja vaikka normaalisti menisi jo kaukana edellä. Ajeltiin, ja juteltiin mukavia toisen kierroksen aikana. Jossain vaiheessa Ari kysyi Kummelileffasta tutun rallikysymyksen: ”Nolo kysyä, mutta ehtiskö käydä… ”Totesin, että ”Kyllähän sää nyt…… voit käydä!” Ei pysähtynyt mies siinä kohtaa vielä, mutta hieman ennen puoltaväliä tarjoutui tilaisuus. Muta voimansiirrossa yhdistettynä ylämäen huolimattomaan polkimen runttaukseen on huono yhdistelmä, Tahkokin sen osoitti aiemmin kesällä. Ilmajokelaislähtöisten ajajien joukosta myös se kolmas, allekirjoittanut siis, katkaisi ketjunsa. Siinä sitten työkalut repusta esiin. Ari osoitti oivaa joukkuehenkeä pysähtymällä odottamaan. Lupautuipa mies vielä pesemään voimansiirron munuaisissa suodatetulla vedellä. Kieltäydyin kohteliaasti. Toisen kierroksen loppu meni tasaisesti pyöritellen, turhia putkellenousuja vältellen. Ketjut pysyivät ehjinä. Maaliin pääsin kolmen tunnin ja 37 minuutin urakoinnin jälkeen.

Reitti oli mukavan haastava, osin myös mudasta ja liukkaudesta johtuen, mutta kyllä sopivan tekniset ylä- ja alamäet tekevät radasta XCM maastopyöräilyä. Ratamestareille kiitos ja kumarrus polkujen määrän maksimoimisesta 30 kilometrin matkalla. Vaikka olen kuluvan kesän aikana lähes viikottain noita polkuja ajellut, mahtui joukkoon silti uusiakin polkuja. Tällaisia saisivat minun puolestani kaikki kisareitit olla!

Loppukaneettina mainittakoon, että Kaupin kanuunat saavuttivat maratoncupin joukkuekisan voiton kaudella 2012. Aivan upea saavutus, kun ottaa huomioon, kuinka kovia ajajia löytyy (myös) kilpailevista seuroista. Vaikka alla olevassa kuvassa mukana olenkin, taisivat omat pisteeni joukkuekisan osalta jäädä minimiin. Onnea koko Kanuunaporukalle!

Kanuunajuhlaa kauden 2012 XCM-cupin päätteeksi. Kuvassa Mauri (vas.), Perttu, Ari, Mikko ja Piia. Taustalla Teivo XCM.n kilpailunjohtaja Mikko Nokkonen. (Kuva: Outi Jussila)

 Kilpailun tulokset kisajärjestäjän sivuilla

Kolmen pyöräkisan syksy (1/3): XCM SM-kisat/ Hyvinkää

Edellisestä kirjoituksesta on jo vierähtänyt tovi. Toisaalta eipä tässä kummempia ole tapahtunutkaan, kun vajaa pariviikkoinen meni flunssatoipilaana. Aiemmassa kirjoituksessa ehdin jo innostua siitä, kuinka hiljakseen on päästy taas harjoittelun makuun. Nyttemmin sitten ollaan taas lähtökuopissa, ainakin siltä kovasti tuntuu.

Edellisestä kisastakin on jo vierähtänyt tovi, tarkemmin kahdeksan (!) viikkoa. Kuluneena sunnuntaina kävin kuitenkin katsomassa isojen poikien maastopyöräilyä Hyvinkään XC-maratonin SM-kisoissa. Mukana oli siis varsin kovaa porukkaa. Parempi olisi olla mainitsematta, että itsekin osallistuin. Sen verran vaikealta meno tuntui. No, parin kuukauden kisatauon jälkeen tämä kävisi hyvin ainakin pidemmästä harjoituksesta syyskuun lopun Haanja100 -tapahtumaa ajatellen.

Hyvinkään kisa tarjosi kansainvälistyyppisen XCM-kisan, aurinkoista säätä myöten. Noin 27 km maratonreitti kierrettiin kolmesti. Matka tarjosi teknisesti helppoa alustaa ryyditettynä jokaisella kolmella kierroksella eteen tulleeseen laskettelurinteen nousuun. Parhaimmillaan jyrkkyys käväisi kuuleman mukaan yli 30%.n. Arvaas, ajoinko kertaakaan ylös asti? Oikein arvasit, tosin moni muukin kisaaja liittyi taluttajien joukkoon (kärjestä en osaa sanoa, kun en heitä lähdön jälkeen nähnyt…) Ajokelpoista pohjaa koko mäki olisi ollut, jos olisi ollut ajokelpoiset jalat.

Fillarifoorumialias CC-Ryderin video noususta

Kisan kaksi ensimmäistä kierrosta menin omalle vauhdille sopivan haastavassa porukassa, keskisykkeen ollessa 174. Kolmannella kierroksella iski jano sen verran kovasti, että juomapullo oli säästötoimenpiteistä huolimatta tyhjentynyt laskettelurinteelle tultaessa. Rinteen jyrkintä osaa tunkatessa alkoivat krampit etureisissä. Pyörän päälle noustessa ne loppuivat, mutta pyörittäessä tilalle tulivat sekä pohje- että takareisikrampit. Jälkiviisaana voisin todeta sekä kovan sykkeen että juoman loppumisen vaikuttaneen kramppailuihin. Toisaalta kisavauhtisen menon vähyys kuluneiden viikkojen aikana lienee se selittävämpi tekijä. Loppumatkasta rauhoittelin menoa sen verran, etteivät jalat enää pahemmin krampanneet. Eipä kyllä vauhtikaan edennyt edellisten kierrosten malliin. Vielä reitin loppuosan lyhyellä teknisellä ylämäkiosuudella lihaksista nykäisi muutamaan otteeseen, vaikka tuntui, ettei tämän hitaammin voi edetä.

Tulokset: XCM SM-kisat (valitse pyöräilytulokset ja Hyvinkää..) 

Kaikesta huolimatta, ja varsinkin näin jälkeenpäin ajatellen, oli mukava kisata. Järjestelyt Hyvinkäällä toimivat oivallisesti. Innostusta jäi sen verran, että tuli ilmoittauduttua Lamminpäässä järjestettävään XCM -cupin päätösosakilpailuun. Tämä siis ensi sunnuntaina 23.9. Laitan kisasta raporttia, kunhan olen maaliin ehtinyt. Toivottavasti ennen Viroon eli Haanjaan lähtöä..

 

Hyvikään kisan loppusuoralla (Kuva: Antti Rantalahti).

 

Treenitasoja normaaliksi hilaten - Haanjaan valmistautuminen

Ei ole helppoa maastopyöräilijän arki, jos molemmat maasturit ovat ajokelvottomia. Ensimmäisestä on ollut runko poikki, ja takuuversiota on nyt odoteltu kolmisen kuukautta. Saapa nähdä koska tulee. Toisesta pyörästä taas jäi yksi takalinkuston mutteri Norjankieliselle tundralle. Pieni, mutta oleellinen vaje. Pahinta tuskaa on kuluneiden viikkojen aikana lievittänyt maantiepyörä, joka on suhteellisen hyvässä vedossa. Nyt kuitenkin jälkimmäinen maastureista on taas lyönnissä, joten maastoonkin pääsee. Suhteellisen oleellinen työväline harjoitteluun, kun yrittää valmistautua maastopyöräilykisaan. Kuukausi tässä on onneksi aikaa.

Kuluneiden viikkojen harjoittelusta:

Heinäkuun lopulta alkaen meni jokunen viikko palautteluun hyvin kevyen treenin merkeissä. Onnistuneesti menneen Norjan kisan jälkeen intoa oli jopa jatkaa kovaakin treeniä, mutta onneksi järki voitti ja maltoin palautella rauhallisesti. Viikolla 30 kevyttä treeniä noin viiden tunnin verran. Asteittain olen lisäillyt määriä: viikolla 31 reilut kahdeksan tuntia, viikolla 32 kymmenisen tuntia (ei tullut loman viimeisestä viikosta samanlaista urakkaa kuin viime vuoden MtbSeikkailussa), viikon 33 tuntimäärä noin 12, sisältäen myös jo hieman kovempitehoista harjoittelua. Myös lihaskuntoharjoittelua olen pitänyt ohjelmassa yhden lepoviikon jälkeen käymällä pari kertaa viikossa bodypumpissa.

Vielä en ole kuitenkaan uskaltanut mennä täyttä höyryä. Kuntoilutason maratonjuoksijoille osoitettu palautumisaikasuositus (joka tietysti riippuu hyvin paljon yksilöstä) on viikko lepoa jokaista maratoniin kulutettua tuntia kohden. Tällaista lueskelin taannoin Juoksija -lehdestä. Pyöräily ei ole elimistölle (ainakaan nivelille) ihan yhtä kova rasitus. Hyvä syy ottaa hieman varaslähtöä Norjan kisasta palautumiseen. 31 viikon pituinen palautusaika vaikuttaa niin pitkältä, että siitä ei kyllä seuraisi mitään hyvää…

Maastopyörän sain taas käyttöön viikolla 34, joten treenitunteja kertyi kuin itsestään. Yhteensä 17 tuntia. Kuukauden tauon jälkeen on ollut hieman hakemista maastoajorytmin kanssa, mutta kyllä kai se siitä lähtee. Onhan tässä vielä kuukausi aikaa starttiin virolaisittain.

Arki alkaa

Syksyn tulon huomaa monella tavoin. Koululaiset ilmestyivät katukuvaan. Mahdollisesti ovat olleet jo kesälläkin, mutta nyt sen huomaa metrin korkeudella kulkevista selkärepuista. Muistakaahan ajaa varovasti liikenteessä, ettei tule vaaratilanteita!

Kuntokeskuksissa loma-ajan päättyminen tarkoittaa vilkastuvaa liikunta-aktiivisuutta. Hyvä niin, sillä liikunta ei oikein annosteltuna ole kenellekään haitaksi.

Liikuntajuttuja tarkasteltaessa oma arki käynnistyi viikko sitten, kun syksyn aikataulut alkoivat kotisalilla. Spinningpyörän selkään istahdin kahden kuukauden tauon jälkeen spin-maratonin merkeissä. Neljän tunnin aikana ehti tulla sellainen hiki, etten sellaista koko kesänä ulkona pyöräillessä ole saavuttanut. Hauskaa kuitenkin oli, niin kuin toivottavasti myös muilla maratoniin osallistuneilla sitkeillä sisseillä. Tästä on mukava jatkaa myös sisäharjoittelun parissa. Ihan seuraavan videon kaltaisia temppuja ei maratonilla tehty...

Spinningmaailman ihmeellisyyksiä

Pyörälenkkejä tulee varmasti tehtyä ulkona niin pitkään kuin säitä riittää. Onhan tuota kisakauttakin jäljellä, vaikka kesän päätapahtumat ovatkin jo onnellisesti ohi. Mahdollisesti käyn Lamminpään XCM kisan ajamassa. Ehkäpä myös syyskuun alussa XCO-cupin osakilpailussa Korsossa. Olisi muuten ensimmäinen olympiatyyppisen radan kiertoharjoitus itselleni. 

Etelä-Viroon, Haanjaan on tarkoitus lähteä syyskuun lopulla tutkimaan paikallista maastopyöräilykulttuuria. Ainakin Suomen puolella ovat virolaiset olleet varsin vahvalla jalalla liikkeellä. Kirjoitan myöhemmin lisää valmistautumisestani niihin karkeloihin.

http://haanja100.ee/

Keitä ne on ne sankarit?

Alkuun varoituksen sana: positiivisuuteen taipuvaisena persoonana hieman itsekin säikähdin tekstin negatiivisuutta lukiessani sitä ennen julkaisua.

Sankarius liitetään usein urheilussa pärjääviin. Sisältäähän urheilu jo sanana varsin tunnepitoisen merkityksen urheudesta, sankaruudesta. Pahimmillaan tämä sankarius nousee jopa kansallisesti tärkeäksi. Liekö todella niin, että ihmiset kokevat suomalaisuutensa paremmaksi, jos keihäs suomalaisesta kädestä lingottuna lentää yhdessä kisassa yli 90 metrin viivan tai jos Myllylän suksi pitää Trondheimissa koko 50 kilometrin matkan. En väheksy näitä upeita suorituksia, mutta jääköhän kansan syviltä riveiltä huomaamatta se tosiasia, että lopulta muut asiat ovat niitä, jotka merkitsevät. Kyseessä on kuitenkin vain urheilu, pienten (ja isojen) leikkiä tuomareiden asettaessa rajat, ettei meno ylly liian totiseksi.

Sankarius saattaa johtaa myös epätoivoisiin ratkaisuihin. Osaltaan media, toiselta osin urheilijan työnantaja asettavat liian kovia odotuksia. Tarkoitan nyt lisäravinteista seuraavaa vaihetta, kiellettyä aluetta. Huono-onnisimmat (ja suomalaiset) jäävät silloin tällöin kiinni. Tätä sitten seuraa dopingin aiheuttama urheilijan julkinen lynkkaus. Trondheimin sankari kärsi tästä lopun elämäänsä, nyttemmin varmasti kaikkien mielestä liikaakin.

Dopingista ei tämän enempää, vaikka tulihan niitä käryjä Lontoossakin. Muitakin esimerkkejä sankaruuden päättymisestä seuraa. Mitä tapahtuu koulunsa aikoinaan keskeyttäneelle kiekkoilijalle, jonka ura päättyy loukkaantumiseen? Voi olla, että NHL -kiekkoilijalle on matkalta jäänyt jotain sukanvarteen, mutta entäs se neloskentän SM-liigajyrä? Sosiaalisen verkoston sekä entisen palkanmaksajan kanssa ainakin kannattaa olla vielä väleissä. Talous ei siltikään ole ainoa tekijä. Mistä löytyy yleisurheilijalle elämänsisältöä, jos loukkaantumista edeltänyt ura sisälsi vuosien ajan perinteiset arkirutiinit aamutreeneistä, lounaan jälkeen otetuista päiväunista ennen päivän varsinaisia harjoituksia ja suoritusten läpikäyntiä valmentajan kanssa päivällisen ja iltapalan välissä? Saattaa olla kalenterissa tyhjää, ellei onnistu jatkamaan uraa valmentajana tai kommentaattorina. Edellä olleet ovat omia ajatuksiani, mutta hyvin näitä asioita tarkastelee myös Tuomas Kyrö kirjassaan Urheilukirja. Suosittelen!

Olipas varsin negatiivisia mietteitä. Ei kai tämä urheilu nyt näin kurjaa ole, tai jätetään ainakin liiat sankariudet pois ja nautitaan. Ugh, olen puhunut!

Ja lopuksi vielä linkki nuoren yleisurheilijan, Noora Toivon blogiin.  Hän käsittelee suomalaisen huippu-urheilijan arkea erittäin upealla tavalla. Kannattaa käväistä lukemassa tämäkin!

Itsensä ylittäminen

"Mahdottoman erottaa mahdollisesta päätös tarttua toimeen."

Männähetkenä istuskelin pitkästä aikaa paikallisliikenteen bussissa. Matkalla Red Hot Chili Peppersin keikalle, vaikket sitä kysynytkään. Silmiini osui infotaulun mainoksia. Ei mainoksista sen enempää, mutta yllä mainittu virke nousi esille. Tulipa sitten inspiraatio kirjoittaa jälleen yksi teksti.

Mahdollisuuksia siis on. Avaruudessa on käyty ja Marsiin jo suunnataan. Epäselvyyksien välttämiseksi tarkennusta sen verran, että itse en ole käynyt. Toisaalta ei ole Aurinkokuningaskaan käynyt Auringossa. Avaruusmatkat sikseen, sillä tarkoitus on nyt(kin) käsitellä pyöräilyä.

Pyörällä olen kuluneen taipaleeni aikana kulkenut kaikki kilometrit laskien hieman alle yhden kierroksen verran Maan ympäri. Kyläkaupassa todettaisiin, että ei näillä vielä Kuuhun mennä. Tämä ei estänyt hakemasta omalle kunnolle ylitsepääsemättömältä kuulostavia pyöräilyyn liittyviä tavoitteita.

Asteittain on näissä tavoitteissa edetty, niin kai sen kuuluu mennäkin. Vajaat kymmenen vuotta sitten osallistuin Pirkan pyöräilyn 134 kilometrin klassikkomatkalle. Hurja matka, kun taipaletta oli reilusti yli satanen ja muutama mäkikin matkalle oli hankittu. 2008 koitin kuntoni kestävyyttä Tahkolla 60 km.n matkalla. Hengissä siitäkin selvisin, vaikka tiukkaa teki. Paria vuotta myöhemmin oli Pirkassa matka kasvanut 217 ja Tahkolla 120 kilometriin (ko. tapahtumat muuten vastaavat melko hyvin rasitukseltaan toisiaan, maantiellä kun jaksaa edetä pidempään rullaavasta alustasta johtuen). Tässä kohtaa mainittakoon, että harjoitusten ajallinen kesto on kasvanut kisatapahtumien kanssa suunnilleen samaan tahtiin. Viime vuonna pitkä Pirkka kävi hyvästä treenistä Tahkon kolmelle kierrokselle. Nälkä on kasvanut syödessä.

Lopun alkua lienee tämän kesän kaksi kisaa, joita silmällä pitäen olen pakertanut liikunnan parissa tunnista toiseen, viikosta toiseen. Ei niistä sen enempää, kun olen jo kertaalleen kirjoittanut. Luettavissa ovat arkistossa edelleen kesä- ja heinäkuun kohdalla. Nekin ovat jo koettuja tapahtumia. Hyviä muistoja jättivät jälkeensä, mutta…

Nyt lainaan fillarifoorumilta alias ellmerin tsemppausviestin loppuosaa (OffroadFinnmarkiin liittyen): 

” Noi on pahoja :( reissuja, noita kun rupeaa harrastamaan niin se on kuin huimausaineet! Aina vaan vetästäwä pitempi trippi. :D”

…sitten huomaa, että nyt ne kisat, joihin on tunteja valmistautunut, ovatkin ohi. Tulee kummallinen olo. Tältäkö tuntuu olympiaurheilijasta, joka on tähdännyt neljä vuotta kisoihin? En edes uskalla ajatella, mitä pyörii viimeisiin olympialaisiinsa valmistautuneella urheilijalla. Tosin onhan sitä elämää urheilun ulkopuolellakin, ehkä. Onhan sitä avaruudessakin…

No. Ei tämä nyt niiiin vakavaa ole. Elämästähän vain on kyse. Juicekin totesi viisaasti, ettei elämästä selviä hengissä. Luo uskoa ja toivoa tulevaisuuteen... Ja onhan noita pyöräilyn kannalta vaativampia juttuja tarjolla moniakin, jos vauhdin sijaan hakee matkasta haasteita. Kaikkia en tietenkään tiedä, mutta joitakin juttuja on jo kartoitettu. Hyvä olisi järki silti pitää näissä suunnitelmissa, vaikka tuntuvat houkuttelevilta näin tietokoneen ääressä tarkasteltuna.

Ensinnäkin maantiellä:

Vätternrundan

Jotunheimenrundt 

…ja maastossa:

Craft Bike TransAlp 

Finnmarkin 700 km kisaa en uskalla lisätä tähän, ettei vain koskaan toteutuisi. Mutta ehkä se 300 km matka jälleen jonain vuonna. Ja nämä eivät sitten ole vielä mitään lupauksia :)

Eteenpäin katsoen ja tulevaan luottaen. Lienee alkurivin lisäksi toimiva motto tehdä mahdottoman kuuloisista asioista edelleen mahdollisia, myös pyöräilyn saralla.

Ai niin, onhan tuossa syys- ja lokakuun vaihteessa tulossa Haanja100 -tapahtuma. Puhuvat siitä Viron Tahkona. Käytössä on kuulemma mailimittari.

Videota Finnmarkin kisasta

Kymmenisen päivää on nyt kulunut Pohjois-Norjan kisareissusta. Pääasiassa olen palautellut, mutta pari pyörälenkkiä on maantiellä ehtinyt tehdä, sekä salillakin käydä kevyesti verryttelemässä. Maastopyörä sen sijaan odottaa kokoamista huoltopuuhien jäljiltä. Mm. yksi mutteri on tilauksessa ja jarrupalat pitäisi vielä uusia. On se nyt kumma ettei meinaa palat kestää edes kahta kisaa... :D

Tässä kun ei suurempia lenkillelähtöpaineita ole ollut, on aikaa riittänyt opiskella videon tekemistä. On muuten tällaiselle aloittelijalle melko työlästä ja hidasta puuhaa. Oman haasteensa on tuonut myös Windowsin Movie maker, joka sopivin väliajoin päätti lakata toimimasta. No, oppia ikä kaikki. Tässä jonkin sortin audiovisuaalinen elämys kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet maastopyöräilystä. Queenin musiikista pitäminen lienee tässä kohdassa pelkkää plussaa, ja melko kliseinen loppukappalekin on luvassa. Toivottavasti ei tihkaise tekijänoikeuksien kanssa...

Videoon pääset klikkaamalla alla olevaa linkkiä:

http://www.youtube.com/watch?v=24TrtPxThM4&feature=youtu.be

Täältä tähän!

- Mikko

Osa 2. OffroadFinnmark300 - 2012

Reitti oli jaettu kahdeksaan ”etappiin”, joilla sijaitsivat checkpointit. Matkaan lähdettiin yhdeltä iltapäivällä Altasta, jonne myös jossain vaiheessa kaiken onnistuessa palattaisiin jonain ajankohtana. 

Kuvia lähdöstä: Ylhäällä kärkijoukko, keskellä puolivälin porukat ja alhaalla kaksi sisukasta Suomalaista. (Kuvat: Aki Pekkanen)

Alta – Suolovuombi: Matka 68.1 km / Ajoaika 4h 7min. Johtoauton, ts. mönkijän perässä lähti matkaan noin parisataa raikkaasta ulkoilmasta nauttivaa liikkujaa. Alku koostui kaupungin läpi ajosta, hiihtourasta, ja asfalttisiirtymästä, joka pieneni soratieksi ja edelleen kärrypoluksi. Tässä kohtaa päästiin ensimmäiseen nousuun, puoli kilometriä ylös noin kymmenen kilometrin matkalla. Oltiin tunturiylängöllä. Maastona ylängöt tulivat viime vuonna tutuiksi Mikan järjestämällä MtbSeikkailulla. Sama mies lähetti eilen tsemppausviestin, jossa myös muistutti ottamaan muutaman palan suklaata, mikäli matkalla alkaa näkyä pieniä vihreitä miehiä. Ensimmäisellä etapilla kuljettiin helpohkoa kivikkoa sekä joitain suopätkiä. Yritin pitää jalat mahdollisimman pitkään kuivana, sillä märät hanskat ja kengät kuluttavat yllättävän paljon lämpöä ja energiaa. 50 kilometrin kohdalla upposin suohon sen verran, että turvejäljet näkyivät nousseen reiden puolivälin korkeudelle. GoreTex -sukat ovat varsin tehokkaat vedeneristäjät. Toisaalta, kun vesi on sukan sisäpuolella, ei tilanteesta pääse nauttimaan. Alla Akin ottamia kuvia Suolovuombin checkpointilta.

 Ensimmäinen checkpoint saavutettu.

 Anssi pyöränpesu ja -huoltopuuhissa.

 Väliaika, kahvia ja pullaa.

" Yhtään ei oo kylmä eikä väsy."

 Matka jatkuu. Masissa seuraava checkpoint.

Suolovuombi – Masi: 26.4 km / 1h 21min. Matka jatkui autoilijan kannalta huonoa hiekkatietä, eli varsin mukavaa ja hyvin rullaavaa maastopyöräilyalustaa koko matkan seuraavalle checkpointille. Viimeiset kilometrit lasketeltiin viime vuoden seikkailusta tuttua sora- eli tässä kelissä kuratietä pitkin Masin taajamaan. Tältä etapilta jäi sateesta huolimatta äärimmäisen hyvä tuntu. Molemmilla pyörä kulki ja matka eteni. Masissa odotti perusteellisempi tauko. Ruokailun ja gepsiakkujen latauksen ohella pääsi mm. tyhjäämään vedet rakon ohella myös sukista. Matkaa on mukavampi taittaa vain vähän märillä vaatteilla. Alla Akin kuvat Masista:

 Masi saavutettu.

 Pyörän huoltoa.

 Jalkojen huoltoa. Yleensä en tee tällä tavalla ruokapöydän ääressä...

 Kuraista on matkalla ollut.

 Tiia (vas.), Minttu (kesk.) ja Aki (kameran takana) tekivät kympinarvoista työtä huoltopuuhissa.

Masi – Suossjavri: 42.9 km / 3h 56min. Edelleen jatkettiin viime vuodelta tuttua reittiä. Oli kiva Anssin kanssa muistella viime vuoden taistelua ötököitä vastaan lähes hellesäässä. Nyt ei sitä ongelmaa ollut, sillä pienen sateen lisäksi kävi sopivasti hyttysiä loitontava tuuli. Heti etapin alussa tuli sopivasti lämpöjä tuottava nousu, jonka päältä alkoi upea reitti idän suuntaan. Ennen kisaa ajattelin varsinaisten haasteiden alkavan näiltä kohdin. Tässä vaiheessa meno tuntui kuitenkin edelleen vaivattomalta. Jopa sen jälkeen kun pariin otteeseen ylitettiin reidensyvyinen ja vuolasvirtainen joki. Suossjavrella odotti huoltolaukku, josta sai ylleen pukea kuivat ajovaatteet ja pakata repun muutenkin täyteen. Luksusta olivat huollon järjestämä lohikeitto sekä juuri paistetut vohvelit. Tietenkin kahvin, kokiksen ja leipien lisäksi. Aika kului huollossa nopeasti, sillä puolitoista tuntia siinä vierähti. Päivä on jo vaihtunut sunnuntaihin.

Kuvalinkkejä kisajärjestäjän sivuilta / Suossjavri

Suossjavri – Nedre Mollisjok: 26.1 km / 1h 48min. Pyöräily maastossa maistuu, kun miehet on ravittu ja yllä on puhtaat sekä ennen kaikkea kuiva vaatetus. Asensin kameran katolle ja aloin testailemaan kuvaamista. Materiaalia tästä laitan tänne blogiin myöhemmin. Tämä taipale koostui alun asfalttisiirtymän jälkeen noin parinkympin dirt roadista. Autotietä Norjalaiseen tapaan, jossa Land Cruiserilla pystyy liikkumaan, mikäli ei sada. En olisi autolla tänne lähtenyt, vaikka sade oli jo loppunut edellisen etapin aikana. Pyörällä tietä pääsi kulkemaan sujuvalla vauhdilla. Fiilis oli hyvä: kukapa ei pitäisi pyöräilystä pikkutunneilla. Nedre Mollisjok saavutettiin auringon kajon noustessa menosuunnassa oikealta puolelta. Nopea paussi pyörän pesun ja ketjurasvauksen sekä leivän merkeissä.

Kuvalinkkejä kisajärjestäjän sivuilta / Nedre Mollisjok

Nedre Mollisjok – Jotka ved Vei: 58.3 km / 6h 32min. Kameralla muutama maisemakuva ennen seuraavaa etappia ja sen jälkeen videokuvausmoodi päälle (edelleen: videota laitan kunhan ehdin editoimaan).

Henkisesti raskain etappi alkoi tästä. Ainakin itse arvelin etukäteen näin olevan. Veikkaus osoittautui oikeaksi. Mitään suurempia ongelmia ei aiemmin ollut, mutta tällä etapilla alkoi tulla viitteitä. Etapin oli alku hiekkapohjaista mönkijäuraa, joka alkoi muuttua kivikkoisemmaksi tunturille tyypilliseksi kumpumaastoksi. Ja edelleen hyvin tekniseksi kivikoksi. Noin 180 kilometrin jälkeen alkoi matkanteko selkeästi hidastua. Maasto oli teknistä kivikkoa, jossa oman lisämausteensa toivat suon ylitykset ja aamuyön tunnit. Tuoreilla jaloilla noita kivikkoreittejä olisi hienoa ajaa, mutta aamuviideltä 16 tunnin ajon jälkeen haaste -sana kuulosti huonolta. Edellisillan ajajainfossa kysyin kilpailunjohtajalta, mikä ihmeen pistoreitti tälle osuudelle oli laitettu. Vastaus kuului seuraavasti: ”Se on ensiapupisteenä toimiva asumaton tupa siltä varalta että olette kylmissänne ja kuolemaisillanne. Mikäli olette vain kylmissänne, jatkakaa Jotkaan.” En ole ihan varma oliko mies tosissaan. Totinen kuitenkin. Nyt nämä finskit kulkivat sumussa, vaikka ilma oli melko kirkas. Ei tässä nyt sentään kuolemassa olla, vaikka matka hitaasti taittuukin. Jotka Vein huoltoon päästiin, kun lähdöstä oli kulunut hieman alle 20 tuntia. Kuluneella noin 6½ tunnin etapilla oli tehnyt tiukkaa syödä mitään, mutta yllätyin, kun huomasin, että patukoita ja tyhjäksi vedettyjä geelejä oli kuitenkin lahkeen alle kertynyt 11 roskan verran. Ei ihme, että vähän turvotti.

Kuvalinkkejä kisajärjestäjän sivuilta / Jotka

Jotka ved Vei – Jotka Fjellstue: 8.3 km / 1h 00min. Lyhin etappi, joka sisälsi pari mäkinousua. Jälkimmäisen mäen päällä näkyi alhaalla mökkialue, jossa saisi lämmintä ruokaa. Väsy heijastui Anssin silmistä aika suurena. Todennäköisesti itse näytin samalta, mutta onneksi ei peiliä ollut saatavilla. Tauolla kanakeittoa ja muutama kuppi kahvia sillä välin kun Anssi otti pienet päikkärit.  Vajaan tunnin taukoilun jälkeen matka jatkui kohti viimeistä checkpointia ennen maalia.

Jotka Fjellstue – Sorrisniva: 50.7km / 6h 41min. Reitti jatkui ylöspäin. Eipä sitä laaksonpohjalta muualle oikein pääse. Tunturimaastoa edelleen ylä- ja alamäkeen. Maisemat olivat upeita. Fiilistelin jopa horisontista näkyvää vuoririviä, jolle viime vuoden MtbSeikkailijat antoivat nimeksi Euroopan suurin half pipe. Kuvaava sanonta tuosta paikasta. Oma olo tuntui tilanteeseen suhteutettuna hyvältä. Tauko oli tehnyt tehtävänsä. Vain pientä kivunsekaista tunnetta oikeassa polvessa, ei kuitenkaan kovin paha. Kuuluu asiaan, kun taivalta on taitettu jo vuorokausi. 1½ kilometrin asfalttisiirtymän jälkeen takaisin mönkijäuralle ja ylämäkeen. Ylämäen laella Anssi kysyi, pitääkö huolestua, jos näki äsken oikealla puolella valkoisen Volkswagenin. Naurahdin ja mietin pitäisikö vastata että olisit nyt mieluummin nähnyt vaikka Honda Civicin vuosimallia 90. En vitsaillut, mutta helpotuin kun Anssi nauroi ja totesi, ettei kyllä ollut vielä autoon nousemassa… Autot tulivat tuntureille ennen pieniä vihreitä miehiä, mutta onneksi loppumatkasta ei enää nähty kumpiakaan. Parikymmentä kilometriä ennen Sorrisnivaa alkoi sekoilu reitin suhteen. Oma ajattelu taisi olla offlinella, koska en suostunut noudattamaan GPS –trackia. Olin ajajainfossa kuullut, että joita muutoksia reitin loppuun oli tullut ja jälki ei niillä osin pidä paikkaansa, mutta nuolet ja kartta ovat ajan tasalla. Vajaan tunnin verran sitten etsiskeltiin kiintopisteitä tunturista. Haastavaksi asian teki se, ettei kartoissa ollut korkeuskäyrää. Viimein löydettiin reitti oikeaan suuntaan. Siinä kohtaa huomasin, että Garmin teki toimistaan lopun. Träkkiä ei enää olisi. Ajeltiin hiljakseen juuri löydettyä oikeaa polku-uraa, kun takaa tuli sekasarjassa toiseksi ajanut joukkue. Kerroin gps-ongelmistamme ja kysyin voimmeko seurata heitä Sorrisnivaan. Hienoa yhteistyökykyä norjalaisjoukkueelta ja pääsimme melkoisten vaiheiden jälkeen viimeiselle checkpointille ennen maalia. Etapin lopusta mainittakoon erikoisuutena alamäkeen vievä singletrack, jota laskettiin 220 metriä noin kilometrin matkalla. Tuntui, ettei alamäki lopu ikinä. Jarrut kärysivät ja kädet hapottivat. Vastassa huollossa oli tuttuja huoltajia, joten mieli oli korkealla. Aurinkokin paistoi.

Sorrisnivan kuvat (Aki Pekkanen)

 Sorrisnivan checkpoint sijaitsi Altaelvan (suom. Alattionjoki) rannalla.

 Suomipojat saapuvat Sorrisnivaan. Varsinaisen kisareitin lisäksi tällä etapilla tutustuttiin myös muihin polkuihin, jotka olisi voinut jättää toiseen kertaa. Tuloksena ehkä noin 1h kestoinen "pummi" tällä rastivälillä.

 Viimeinen etappi vielä tarkasti kartalla läpikäyden, koska GPS -laite hyytyi ennen kuskeja.

Sorrisniva – Alta: 26km / 1h 52min. Lähellä sivistystä, mutta ajoa vielä jäljellä normaalin iltalenkin verran. Maastollisesti kaikkein monipuolisin ajoetappi, sisältäen soraa, mutaa, (lento)hiekkaa, savea, lehmäaitauksen sekä aivan upeaa singletrackia Altajoen vierustalla. Tämä oli uusi reittimuutos aiemman maantiesiirtymän tilalle. Kilpailunjärjestäjä oli osannut promota loppureitille maastoa, joka ainakin houkuttelee itseni uudelleen sitä ajamaan, vaikken varsinaiseen kisasuoritukseen enää osallistuisikaan. Toki se uusintakaan ei ole poissuljettu vaihtoehto. Viimeiset kilometrit sisälsivät rapsakan ylämäen kaupungin kuntoilureitistöllä. Meni molemmilta ajamalla, vaikkei helpolla. Kaupungin tutut osat näkyivät. Ajettiin tästä toiseen suuntaan 31 tuntia sitten. Maali ja onnittelut Anssille/Anssilta, Mintulta, Akilta ja Tiialta sekä useilta Norjalaiskatsojilta. 

 Maali saavutettu!

 Palautusjuomaa, niin palautuu nopeammin..

 ..ja lämmintä ylle, ettei sairastu. Energiat kropassa on niin vähissä, ettei vastustuskykyä juurikaan enää ole.

OffroadFinnmark300km /2012. 24. sija, aika 1d 6h 59min.