Talvipäivän seisauksen pitkä pk-harjoitus

”Nousee päivä, laskee päivä, vierii tunnit nuo”. Monella tapaa täytyy koittaa pitää mieltä virkeänä kun matkaa on taitettu sen verran, mitä vuoden pimeimpänä päivänä pimeyttä riittää.

Matkaan lähdettiin Pirkkalan ABC:ltä pestolohen syönnin jäljiltä. Santsasin noutopöydästä sekä kalaa että muusia. Arttu ihmetteli, miten kummassa jaksan syödä noin suuria määriä. Arin lisäksi mukaan tälle matkalle pääsi lähtemään myös Anssi. Olen meistä kolmesta pienin, mutta jotenkin tuota ruokahalua on siunaantunut ainakin kahden edestä. Energiaa tarvittaisiin vielä.

Ryhmäselfie 1: Arttu (vas.), Anssi ja Mikko. Kuva AAutio.

Alun perin matkaan oli tarkoitus lähteä Pirkkahallilta, mutta päätettiin lisätä seitsemän kilometriä matkaa pyöräsiirtymällä viralliselle lähtöpaikalle. Jo tämä ensimmäinen siirtymä ilmoitti, mitä tuleman pitää. Hieman uutta lunta oli satanut peilijäisen tien pintaa peittämään.

Ryhmäselfie 2: Virallinen lähtöpaikka, Pirkkahalli. Kuva: M.P.

Ensimmäistä siirtymää ei gps:lle otettu, koska tämän reissun yhtenä tavoitteena oli koostaa yhdeksi trackiksi tulevan kevään TdT:n ultramatka. Samalla näkisi, miten oletettu aikataulu pitäisi yhtä käytännön osoittaman kokemuksen kanssa. Tosin käytäntöön tulee suhtautua pienellä varauksella, sillä alusta ei vastaa kuivaa kesäpolkua, eikä 16 kiloinen 4,6 tuumaisella Ground Controlilla varustettu läski etene yhtä jouheasti kuin kuusi kiloa kevyempi Anthem. Varauksella pitäisi muutenkin suhtautua kaikkiin näinä aikoina toteutettaviin hulluuksiin.

Toisinaan on kuitenkin hyvä hakeutua alueelle, jossa ei ole välttämättä hyvä olla. Tämän hetken löytymiseen kului ajoaikaa 18 tuntia. Siihen mennessä oli ajettuna noin 190 km. Lämpimän ruuan olin syönyt noin kuusi tuntia sitten. Sen jälkeenkin toki patukoita, mutten sitten kuitenkaan riittävästi. Olin odotellut jo tovin pääseväni Jämille, jossa ehkä saisi aamupalaa, jos siis hotelli on auki. Loppuosio Jämikankaasta oli kuitenkin kestänyt pidempään kuin mitä etukäteen muistinkaan. Alokasmaista päästää energiansa putoamaan noin alas, varsinkin yksin pakkasella. Hotelli löytyi tutusta paikasta aamuyhdeksältä, ja kuin palkintona matkamittari näytti edetyksi matkaksi tasan kahtasataa. Jonkun verran oli hiihtäjiä syömässä, ja sitten vielä yksi pyöräilijä. Pyöräilijä keräili itseään, leipä leivän jälkeen, puurolautanen ja toinen, useita voisilmiä seassa. Olo tuntui melko hyvältä, mutta epäusko valtasi, kun mietti sitä, mikä vielä edessä odottaa. Väsy oli melko kova, Polar todisti lihaksen polttaneen jo lähes 11 megakalorin verran kaurabensiiniä. Tässä kohtaa palaan takaisin Pirkkahallille ja viralliseen lähtöpisteeseen.

Reitti kulki alussa Vihiojaa seuraten kohti Kaukajärveä. Polkujen määrä alkoi merkittävästi lisääntyä kisapirtin maastoissa ja Takkuniityn jälkeisen nousun johtaessa Kyötikkälään päästiinkin sitten ajamaan jo keinovalossa polkupätkiä. Kangasala, Kaivanto, Vehoniemen ranta ja edelleen kohti Pälkäneen Aapiskukkoa ja taukoa. Tätä ennen koettiin hieno pätkä: lasku Punamultalukkoon. Tosin sieltä vielä työnnettäisiin pyörä ylös, mutta oli se sen arvoista.

Tauko Keisarinharjulla, Kangasalla.

Kahvitauon jälkeen kierrettiin maastopolkuja pitkin ketunlenkki Lahdentien itäpuolta ja edelleen jatkettiin kohti tuulta ja Valkeakoskea. Kohtalaisen lännenpuoleisen tuulen lisäksi pientä lumisadetta. Liukasta tietä ja puolentusinaa kaatumista. Osumaa kyynärpäähän ja sääreen. Anssi ensimmäisenä kaatujana tarjosi koko joukolle pullakahvit aiemmin Kukolla. Siirtymäpainotteisesti kohti Korkeakangasta. Käymme rinteen huipulla ja laskemme alas XCO-reittiä, jossa ainakin itsellä valikoitui linjoiksi ChickenLinet.

Korkeakangas. Taustalla Valkeakosken tehtään valot.

Koskin taajaman läpi kohti Pirkan hölkän uraa. 11 hölkkää takana, mutta tähän suuntaan vasta toinen kerta pyörällä. Vaikka lunta ja märkää sohjoa on paikoin paljon, pidän miellyttävämpänä ajaa tätä pyörällä kuin juosta. Anssi taistelee 2,2 tuumaisella Rocket Ronilla, minulla ja Artulla meno on kevyempää. Tässä huomaa FatBoyn edun. Kesällä saman ehkä voisi kokea suolla ajaessa. Sitä joutuu vielä tovin odottelemaan, koska ollaan keskitalvessa. Hitaasti, mutta varmasti edetään ja puolen yön aikoihin ollaan takaisin Pirkkahallilta, josta meno jatkuu pohjoiseen.

Rajasalmen sillan kautta Pyhäjärven rantaa pitkin Tesomalle ja Haukiluomalle, jossa katkaisemme trackin. Epävirallinen siirtymä Lamminpäähän makaronilaatikolle. Päivällistä tarjolla klo 01.00. Anssi päättää jättää loppulenkin väliin ja jatkamme Artun kanssa matkaa ruuan jälkeen. Siirtymä Haukiluomaan ja track päälle. Reittiä Vuorentaustaan, Kanuunasillalle, Julkujärvelle, Työläjärvenkankaalle ja Ketunkivelle. Viimeksi mainitulla upealla kivikkopätkällä oli tehty taimi-istutuksia, joten todennäköisesti sitä ei enää tulla lenkeillä ajamaan.

Metsäautoteitä pitkin Sasiin ja hiekkatietä Sarkkilaan. Arttu valittelee energian totaalista loppumista. Enemmän olin tuossa kohtaa huolissani hänessä siitä, että miehen polvet olivat jo melko aikaisessa vaiheessa matkaa kipuilleet. Rauhallisesti edettiin, pätkä kerrallaan, välillä energiaa nauttien. Laskussa Maisematielle ja siirtymällä edelleen kohti Hämeenkyröä Arttu teki päätöksen jättää urakka tähän kohtaan. Kello näytti aamuviittä. Odottelin, että hakija saatiin puhelimen päähän. Sen jälkeen jatkoin matkaa yksin.

Olen tehnyt verrattain paljon pitkiä matkoja yksin, joten en ollut tässä tilanteessa ensimmäistä kertaa. Kuitenkin nyt matkan jatkaminen oman itsen seurassa oli vaikeaa. Ehkä ihmisluonteelle on tyypillistä, että omaa vaikeaa oloa helpottaa, jos näkee toisenkin taistelevan samankaltaisten asioiden parissa. Matka eteni GPS-jälkeä seuraillen. Hienoa maastouraa ja käsittämättömän pitkiä pätkiä single trackia. Voisiko maastopyöräilyn harrastaja enempää toivoa? Itse olisin toivonut tuoreempia jalkoja ja lämpimiä kenkiä. Orastavaa energiavajetta en tuossa kohtaa vielä noteerannut. Aamuyöllä ajatus ei ole terävimmillään, josko välillä muulloinkaan.

Varusteet ja pyörä ovat toimineet koko matkan moitteetta. Hyvä niin, sillä kohmeisin sormin katkenneen ketjun korjaaminen ei ole juhlaa. Enkä edes haluaisi ajatella renkaanvaihtoa vanteille, joista ei ole vielä mitään kokemusta. Itse asiassa kokemukset läskipyörästä rajoittuvat kahteen aiempaan, joiden aikana olen säätänyt vasta satulan korkeuden ja rengaspaineet jotakuinkin kohdilleen. Periaatteessa kuskikin on toiminut moitteetta, mutta raskas ajoalusta on vaatinut jo veroja.

Jämiltä jatkan matkaa takaisin kohti lähtöpistettä. TdT:n loppuhuipennus tapahtuisi Pirkan hiihdon uraa seuraillen. Varpee, Vatulanharju, Ulvaanharju, Hämeenkyrön lentokenttä ja Kyröskoski. Paikallisella R-kioskilla palkitsen itseni kahvilla ja Cokiksella. Olen tullut Jämiltä tänne aavistuksen nopeammin kuin uskalsin toivoa. Tällä hetkellä meno tuntuu hyvältä, eivätkä tulevat mäet ahdista niin suuresti kuin aiemmin.

Jälkimmäinen puoli Pirkan hiihdosta tunnetaan mäistään: Lintuharju, Rokkakoski ja Julkujärven pienemmät kumpareet. Niin kuin aiemmissa pitkissä pyöräilyissä, myös nytkin huomaan ihmispsyyken toimivan mielenkiintoisella tavalla. Mitä lähempänä maali häämöttää, sitä vahvemmalta oma ajo alkaa tuntua. 250 kilometriä on jo ohitettu ja jalat tuntuvat huomattavasti tuoreemmilta kuin sata kilometriä aiemmin. Fyysistä suorituskykyä riittäisi todennäköisesti vielä paljon pidemmille matkoille, mutta onneksi psyykkinen rajoitin ymmärtää välillä suojella kantajaansa. Pidän huolen energiansaannista lopunkin lenkin ajan. Mainittakoon, että FlapJack –niminen tuote on aika oivallinen kauradiiselin polttoaine.

Noin tunnin ajomatkan päässä maalista. Pimeys alkaa jälleen laskeutua ja valot täytyy vielä kerran kaivaa esiin.

Loppuun kellotan vielä ajan siirtymään Pinsiön taimitarhalta Pirkkahallille. Muutaman polun kautta ajaksi tulee hieman alle kaksi tuntia. Matkateko päättyy 27 tuntia ja 6 minuuttia alkamisensa jälkeen. Vaikka matkalla on energiaa nautittu välillä paljonkin, niin kyllä sitä kuluikin 14758 kilokalorin verran. Keskisyke tuolla lenkillä oli tauot mukaan lukien 123 bpm, joten menköön pitkästä PK-harjoituksesta.

Pirkkahallilla 16.46 vuoden pimeimpänä päivänä. Lenkki on tehty.

Täällä jälki pitkästä ilosta.

Yö-Rogaining Tampereella 7.-8.11.2014

Myös tämä viikonloppu tarjosi mahdollisuuden viettää aikaa pyöräilemällä läpi yön. Tampereen yöelämään ja rastien hakuun, siis.

Kisasivut 

Tulokset

Startti tapahtui klo 22.00 Perheliikuntakeskus Hipan pihasta. Toki valmistelut alkoivat täydellä tohinalla jo kahta tuntia aiemmin, kun joukkueet olivat saaneet kartat reitinsuunnittelua varten. Rogainingille tyypillisesti rasteja sai kerätä sieltä, mistä näki parhaaksi. Suuntia oli karkeasti sanoen neljä: Tampereen keskusta/Kaleva, Kauppi, Kangasala Ruutanan/aseman ympäristöissä, sekä Kaukajärven eteläpuolinen osa aina Savontielle saakka.

Lähdön tunnelmissa. Kisanumero auttaa muistamaan, jos jotain hälyttävää pääsisi tapahtumaan. Kuva: Ari Autio

Oma reittimme kiersi alkuun Leinolan kautta Kangasalle ja edelleen kohti Taivalpirttiä. Itselleni ennakkoon melko tuntemattomia seutuja. Onneksi tiimikaveri Ari tiesi paikkoja jo entuudestaan, joten paikallistuntemuksesta oli suuri hyöty suunnistamisen nopeutumisena.

Jos oli suunnistus nopeahkoa, niin aiempien tuntien aikana maahan satanut lumi muodosti 10-15 cm kerroksen ja tämä teki polkuajamisesta varsin haastavaa. Koska yöksi oli luvattu pakastuvaa, vaihdoin vielä viime hetkellä nastat alle. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että rengasleveys kapeni. Seurauksena, kuten odottaa saattaakin, oli renkaiden vaeltelu käärmeen tavoin. Suoranaisesti se ei helpota eteenpäin kulkemista, mutta saa hien nousemaan ihon pintaan. Kylmyydestä ei tarvinnut kärsiä. Ainoastaan kateellisena saattoi katsella edellä menevää Fat Bikea, joka rullasi aika mukavan näköisesti. Toisaalta tilanne tasoittui aina kun päästiin siirtymille, joten kokonaisuutta ajatellen tilanne meni aikalailla tasan.

Tunnit kuluivat nopeasti. Arviolta kahdelta yöllä olimme eteläisimmällä pisteellä Taivalpirtillä, josta matka jatkui kohti Hervantaa. Ajaminen oli kivaa, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä että energia olisi loppunut. Energian loppumisen tällaisissa tilanteissa voi huomata kahdella tavalla. Ensinnäkin pakkasella alkaa palella ja toisaalta reisissä tuntuu tyhjältä. Tällaisia kokemuksia sain kokea viikkoa aiemmin Mammuttimarssilla. Marssilla ajelin oman itseni seurassa, mutta tällä kertaa sai matkaa taittaa tiimikaverin kanssa. Porukassa ajaminen lisää myös ajomukavuutta, sillä karttaa tutkivia silmäpareja on kaksi kertaa enemmän. Myös jutustelu matkan aikana rauhoittaa kummasti omaa tekemistä.

Aamuyön tunteina saavuimme Hervantaan, jossa näkymät olivat kaksijakoisia. Joitain muitakin otsalamppuja näkyi katukuvassa. Lisäksi TKL:n busseista saapui omalla tavallaan Tampereen yöelämään tutustuneita nuorisolaisten edustajia. Kymmenessä vuodessa tapahtuu näemmä ihmiselossa sellaisia muutoksia, että kun ikää on 25, voi matkaa taittaa julkisilla. Ikämieheksi varttuessa ei enää malta maksaa kuljetuksista, vaan tekee mieli kulkea omin voimin. Pyöräilijöitä ja juoksijoita rogainingiin oli saapunut järjestävän tahon mukaan noin 300, mikä on suuri määrä. En ole ikärasisti, mutta yleissilmäys osoitti keski-iän tällaiseen harrastukseen olevan lähempänä master-, kuin juniorisarjaa. Hatunnosto silti kaikille osallistujille, iästä riippumatta. Pahoittelut muuten sille nuorelle miehelle, joka oli pienessä laskussa palaamassa kotiinsa raskaan yön jäljiltä. Jarrut vingahtivat melko äänekkäästi, kun vauhtia piti hiljentää kevyen liikenteen väylällä törmäyksen välttämiseksi. Toivottavasti pumppu vielä toimii ja koti löytyi, mutkittelevasta askelluksesta huolimatta.

Hervannasta edelleen kohti Kaukajärven eteläpuolen maastoja. Mäenpäällinen rasti linjan alla, seuraava polkujen risteyksessä ja sitten kohti tuulimyllyä sekä niemenkärkeä. Rastit löytyivät sieltä mistä pitikin. Aika kului siivillä ja reittiä täytyi alkaa tarkastella sen mukaan missä vielä ehtisi käydä.

Harmittavasti keskustan alue jäi tyystin kiertämättä. Todennäköisesti auratut tiet olisivat olleet nopeimpia kulkea, mutta eipä tuota osannut reitinsuunnitteluvaiheessa miettiä. Harmittava yhdeksän pisteen pummi tuli vielä lopuksi, kun kiireellä yritimme rastia löytää. Ajoissa kuitenkin oltiin takaisin kisakeskuksella. Jäipä vielä runsaat kymmenen minuuttia varaakin.

Tiimikaveri Arin työväline rastien haussa osoittautui toimivaksi lumisten taipaleiden rastihaussa. Yhdistelmä Arin pyöräilykunto & Spessun FatBoy eteni lumessa höyhenen lailla. Kuva: Ari Autio

Aamukuudelta lauantaina Hipan tiloissa oli vilinää. Kisajärjestäjä oli yhteistyökumppaneineen varannut kisaajille aamupalat, joka oli hieno lisä tapahtumaan. Muutenkin yö-rogainingista jäi varsin hyvät muistot, niin järjestelyiden kuin reitinkin osalta. Tällaisia lisää, niin mukana ollaan. Palkintojenjakoa ei tarvinnut tällä kertaa jäädä odottamaan sijoituksen puolesta, joten matka jatkui takaisin kotiin ja suihkun kautta lämpöisen peiton alle. Unta ei tarvinnut pitkään odotella.

Ennakkoa yö-Rogainingiin.

Rogaining, tuo veikeä laji, jossa yksi vie rastit piiloon ja toiset etsivät niitä erinäisistä paikoista aikarajan puitteissa.

 

Yölliset suunnistukset siis jatkuvat, sillä kukapa nyt valoisalla höntyilisi kartan kanssa metsiköissä. Huomenna vuorossa Tampereen yö-rogaining. Rasti- ym. mestarina kisan osalta on ison määrän työtä tehnyt Jari Kaaja.

Viikko takaperin ajeltiin Vihdin ja Espoon ympäristöissä maasturilla rasteja etsien. Huomenna sama jatkuu kotoisammissa ympäristöissä Tampereella. Lumisade tuonee oman lisämausteensa.

Jokin ihme ajaa ihmisiä tällaisiin toimiin, sillä Mammuttimarssilla osallistujia oli 132 marssijan verran. Tulevan rogainingin osallistujamäärä pistää vielä paremmaksi: 190 nimeä. Mukava, kun saa olla mukana yhtenä näistä ja innolla kisailuja odotan.

Tapahtuman kotisivut ja Facebook-sivut.

Katsotaanpas, kuinka tänä viikonloppuna mahtaa käydä.

Mammuttimarssi 2014

Perjantai-ilta ja pimeys. Kevyttä tihkusadetta ja luvassa yötä vasten pakkasen puolelle kiristyvää. Oivallinen olosuhde viettää pyhäinpäivän vastaista yötä pyörän selässä.

Matkaan lähdetään klo 20.30 otsalamput välkkyen. Useampi valoyksikkö kiiltelee asfaltin pinnassa, kunnes siirrytään yhä pienemmille hiekkateille. Välillä näkyy muitakin joukkueita, mutta pääsääntöisesti yksin saa matkaa taittaa. Rasti toisensa jälkeen ilmoitetaan tekstiviestillä järjestäjän tulospalveluvastaavalle. Puolen yön aikaan kahdeksas rasti on haettu. Kolmannes rasteista alkaa olla haettuna. Vilu käväisee vieraana ja kuoritakki pitää lämpöä jossain määrin kehon puolella.

Veikkolassa kymmenes rasti, kellon näyttäessä aikaa 1.35. Väsymys tuntuu silmissä, mutta myös edellisviikon flunssa ilmoittaa reisien tyhjyytenä. Matka jatkuu kohti Nuuksion kansallispuistoa. Rastilla 14 menee kohtuuttomasti aikaa rastin etsintään. Pitäisi olla helppo, kunhan löytää jyrkänteen järven rannasta. Eipä löydykään, ennen kuin huomaan olevani väärän järven rannassa.. Toisen joukkueen kanssa päädymme viimein oikeaan paikkaan. Rastikin sitten löytyi sieltä, oikean järven rannasta.

Matka jatkuu ja mäkiä on joku matkan varteen luonut. Uimarastin skippaan pelkurimaisesti suorittamalla sakkorastin, pyöräilemällä noin tunnin verran kisakeskukseen ja takaisin. Uinti olisi mennyt alle vartissa, mutten uskaltautunut aiemmin vaivanneen flunssan vuoksi. Otetaan treenin kannalta, sillä pyöräilemäänhän tänne on tultu.

Rastilla 17 päivä alkaa jo sarastaa ja voi sammuttaa otsalampun. Tuhottomasti on aikaa tähän mennessä kulunut. Aamuauringon noustessa lämpömittari laskee pakkasen puolelle. Kun pääsen Serenan vieressä olevan laskettelurinteen päälle rastille 19, huomaan, ettei puhelimen akussa ole enää virtaa. Täynnähän tuo oli kuitenkin lähtiessä, joten hetki menee ihmetellessä tilannetta. Pakkanen oli sovellusten poislaitosta huolimatta syönyt viimeisetkin virranrippeet.

Mietin jatkoa, kiertäisinkö radan loppuun ja näyttäisin kulkemani reitin Garminista maalissa. Totean ajatuksen kuolleeksi alkuunsa, sillä jossain kohtaa perään lähtisi todennäköisesti järjestäjien etsintäpartio, kun puhelimitse ei enää yhteyttä voisi saada. Edessä on vääjämätön, mutta pakollinen päätös keskeytyksestä. Kauimmaisessa pisteessä lähtöpisteeltä. Kuin kirsikkana kakun päällä, laskiessani laskettelurinteille vievää asfalttia alas musta jää pääsee yllättämään. Kylkimyyryä sitten muutama metri, mutta onneksi ei kuitenkaan pahemmin käy.

Aamuauringon paisteessa, pikku pakkasessa siirtymällä kisakeskukseen, on aikaa miettiä, miltä tuntuu kun elämässään ensimmäistä kertaa joutuu kisan keskeyttämään. Eipä tuota haluaisi tavakseen ottaa.

Hyviä asioita voi kuitenkin tästäkin reissusta löytää. Pimeässä, sateisessa yössä voi olla poikkeuksellisen hienoa pyöräillä. Varsinkin – vaikka kylmenikin – sateen väistyessä avautuvan tähtitaivaan edestä maisema taivaalla oli maaginen. Kisaraportin tämänvuotisesta mammuttimarssista lopetan Juice Leskisen sanoin – ”tulen uudestaan”.

Viikonloppuna luvassa Mammuttimainen yösuunnistus

Huomenna näihin aikoihin kokoontuu Vihdin Otalammella yhdenlainen omituisten otusten kerho. Osa on ottanut mukaan lenkkikengät ja toinen osa taas – minä mukaan lukien – maastokelpoisen pyörän. On aika Mammuttimarssille.

Kuva: Kalle Hakonen

Toissavuonna otin ensimmäistä kertaa osaa Mammuttiin, mahottomassa sarjassa. Viime vuosi jäi väliin remonttipriorisointien vuoksi, mutta tänä vuonna pääsen jälleen kiertelemään Peräkyläläisten piilottamia mahottomia rasteja etsien.

Järjestävän organisaation video kertoo tapahtumasta kaiken oleellisen. Sitä pääset katsomaan tästä linkistä. 

Kisan jälkeen sitten raporttia luvassa, mikäli maaliin saakka päästään. Mammutinhäntäkeitto on jo kuulemma laitettu porisemaan…

Kisasivuilta lisätietoa täällä ja täällä.

Matkaraporttia Barcelona-Girona -akselilta

Edellinen matkaraportti tuli Pohjois-Norjasta. Nyt suunnataan etelän lämpöön.

En kuitenkaan aio kertoa siitä, kuinka Xavi, Neymar jr ja Messi tekivät La Ligan pelissä maalin, kun kävin Camp Noulla katsomassa 3-0 tulokseen päättyneen ottelun Fc Barcelona-Eibar. En myöskään kerro Sagra da Familian upeasta arkkitehtuurista (joka muuten on vieläkin vailla lopullista muotoa, vaikka noin sata vuotta sitten urakka alkoi) enkä myöskään Gaudin luomasta Park Güellista tai Picassomuseokäynnistä, en. Kuvan kuitenkin laitan alle, koska hieman täytyy brassailla!

Tämä matkaraportti käsittää kolme vuorilla tapahtunutta maantieajopäivää, jolle jokaiselle startattiin vajaan 900 metrin korkeudesta, Viladraun pienestä kylästä.

1. päivä (109,6km/ 2531nm)

Viladrau – Turo de l’Home – Sant Celoni – Montseny – Seva – Viladrau

Matkaan lähdön jälkeen kului vain muutama kilometri, kunnes vastassa oli ensimmäinen ylämäki, jossa nousu ei pudonnut juurikaan alle 10 prosentin. 25 kilometrin jälkeen oltiinkin sitten jo päivän korkeimmassa kohdassa Turo de l’Homessa 1657 metriä merenpinnan yläpuolella. Tuota ennen toki saavutettiin välihuippuna Coll de Sant Marcal, sekä nähtiin useampi iso mänty… Kun aikansa kiipeää ylämäkeä (joka muuten Turon huipulle mennessä oli varsin huonokuntoista asfalttia) on alamäen vuoro. Sitä hupia jatkuikin sitten 21 kilometriä, aina Sant Celonin kylään saakka.

Silmukkalenkillä matka jatkui takaisin Viladrauhun muutaman pienemmän kylän läpi ajaen. Matkan varrelle jäivät kylät Sant Esteve de Palautordera, Montseny ja Seva. Paluumatkan huippu saavutettiin, edessä siinsi kyltti, jossa luki: Coll Formic, 1145m. Hienoja nousuja ensimmäiselle ajopäivälle!

1. päivän garminspeksit täällä.  

Ensimmäinen mäenhuippu saavutettu: Coll de Sant Marcal.

Santa Fe:n luonnonpuiston jättimäntyjä. Laura keskimmäisen puun juurella antaa perspektiivin puun koolle.

Kolmen ajopäivän aikana työvälineenä toimi Focus Cayo 105 osilla. Toimi ihan ok.

Lomareissun korkeimmalla kohdalla, Turo de l'Homessa. Taustalla näkyvälle rakennukselle emme jaksaneet kiivetä pyöräkengät jalassa.

Horisontissa näkyy laskun loppupiste, Sant Celonin kylä. Serpentiiniä riittämiin.

Paluumatkan korkein kohta Coll Formic, 1145 metriä merenpinnan yläpuolella.

2. päivä (102km/1462nm)

Matka alkoi alamäkivoittoisesti aina Santa Eugenia de Bergaan saakka. Tämän jälkeen pysyttelimme sateelta piilossa Vicin yliopistokaupungin ympäristössä, mutta alankopäivälle saatiin myös matkan puolivälissä nousu Muntanyolalle, 893 metrin korkeuteen. Tuokin nousu tarjosi parhaimmillaan pienimmälle välitykselle sopivaa, paikoin jopa 20 nousuprosentin mäkeä. Muntanyolalta lasketeltiin yhden Barcelonan olympiakylän läpi kohti Santa Eulalia de Riuprimeria ja edelleen kohti Viciä ruokatauolle. Loppumatka jatkui pienessä vesisateessa nousupainotteisesti takaisin Viladrauhun pienen Manlleussa käyneen sakkolenkin kautta.

2.päivän tiedot täältä.

Muntanyolan nousu takana. Laura tutkimassa luonnonpuiston karttaa.

Huipulle viety kivinen monumentti, joka todisti meidän olleen Muntanyolan päällä.

Onkohan tämä espanjalaista ruokakulttuuria parhaimmillaan? Burger king ja TRIPLE Whopper meal isommilla ranskalaisilla ja juomalla.

3. päivä (98km/2011nm)

Tälle päivälle saimme katalonialaisen paikallisoppaan, Claudion, mukaan. Pienien asfalttiteiden kautta matka vei Francon aikana rakennetulle padolle, Panta de Sau:lle. Tämän jälkeen luvassa oli kaksi isompaa (n. 500metrin vertikaalinousut) nousua, joista ensimmäinen johdatti meidät Sant Hilari Sacalmille. Sieltä matka jatkui pitkänä, loivakaarteisena alamäkenä Arbucies:iin. Toinen nousu johti huoltoasemalle, josta matkaa Viladrauhun oli enää muutaman alamäkikilometrin verran. Tuolta matkalta mieleen jäi katalaanin tarina siitä, kuinka Joaquim ”Purito” Rodriguez on saanut lempinimensä ”Sikari”. Ehkä jossain blogissa tulen siitä kertomaan tarkemmin…

3. päivän tiedot täältä.

Tämän padon nimi on Panta de Sau. Rakentamisensa jälkeen se peitti alleen kokonaisen kylän. Kylästä ei ollut nähtävissä muuta kuin kirkontorni, joka näkyi puoliksi vedenpinnan yläpuolella.

Loppuloma vietettiin siis kaupunkilomaillen, mutta ihan tyystin ei pyöräilyä unohdettu, sillä pitihän Thomas Domingon iso pyöräliike käydä tarkastamassa. Mukaan ei tarttunut useista vaihtoehdoista huolimatta uutta pyörää, mutta satulalaukku nyt kuitenkin.

Pieni otos Thomas Domingon pyörävalikoimasta. Edustettuina näyttivät olevan lähes kaikki valtapyörämerkit.

OffroadFinnmark 700km – 2014

Altavuono maaliinpääsyn jälkeisen päivän auringossa. Kuva: Laura Salminen

Offroadfinnmark tarjoaa mtb-henkistä ajoa. Mennään siis maastopyöräilemään vuorille. Kuva: Laura Salminen

Kisaraportti pitkästä kisasta Pohjois-Norjassa. Laura on kisan aikana ansiokkaasti kertonut huomioitaan meidän tiimin etenemisestä huoltopaikoilta käsin. Palaan nyt pohtimaan jälkikäteen, miltä tuntuu ajaa 700 kilometriä maastossa, jossa 10km/h:n keskituntinopeuden ylläpito tuntuu juhlalta. Miksi näin hidasta matkantekoa? Sen tietävät ne, jotka tunturiylängöllä ovat matkaa taittaneet. Taittaneet matkaa sellaisissakin maastoissa, joissa polku nyt vain sattuu loppumaan kilometrien ajaksi esimerkiksi vaivaiskoivikkoon. Garmin näytti matkaksi kisalle 620km. Pyörän tunkkaamista ja kantamista matkalla kertyi kokonaisuudessaan hieman toista sataa kilometriä.

Kuvassa blogin päähenkilöt Mikko (vas.) ja Pekka Teivaanmäki. Kuva: Laura Salminen

Ennen raporttia kiitokset

- Pekka Teivaanmäelle, seikkailu-urheilun ihmemiehelle, kun lähdit mukaan tällaiseen hullutukseen. Vuorokaudesta toiseen meno onnistuu myös pelkästään pyörällä.

- Kaikille kisan mukana eläneille. Kotiväelle, ystäville, tuttaville ja tuntemattomille. On ollut ilahduttavaa huomata, kuinka suurta mielenkiintoa kilpailu on herättänyt kotisuomessa.

- Lauralle, kaikesta. Mainittakoon kuluneiden kisavuorokausien osalta, että 26 tunnin jälkeen Valjokissa alkoi ajatus kadota. Tästä eteenpäin – reilut 40 tuntia – Laura kertoi huoltopaikalla selkokielellä, kun piti syödä, käydä tunnin pikanokosille, suihkuun tai pukeutumaan. Ruokaa ei sentään tarvinnut syöttää ja pyörääkin kykenin kuljettamaan, mikä kisan kannalta oli aika oleellista.

Starttia odotellessa

Kolmas kerta, kun saavuttiin Altaan. Joka kerta syy on ollut sama. Nyt matkaa tosin hieman enemmän kuin kahdella kerralla yhteensä. Nytkin jännitti, vaikka osittain tiesi, mitä tuleman pitää.

Maanantai-iltaan kuului kolmen huoltolaukun sisältöjen läpikäynti ja sääennusteiden jatkuvaa seuraamista: ensimmäisen vuorokauden pysyisi kuivana suo- ja jokiylityksiä lukuun ottamatta.

Tiistaina aamulla laukut järjestäjille ja infokokoontumiseen, jossa reitti käytiin tarkemmin läpi muutaman kriittisen paikan osalta nelinkertaisen pitkän matkan OF-finisherin, Geir Elden johdolla. Sama mies muuten oli ratamestari tämän vuoden 300km.n kisan osalta.

Puolilta päivin katsomaan kolmen sekajoukkueen lähtö, jonka jälkeen päivänokosille. Neljän jälkeen kisaan valmistava ruoka, pepperonipizzaa sen verran kuin pötsiin mahtuu.

Vartin verran lähtöön. Kuva: Laura Salminen

Kaksitoista joukkuetta asettuu karsinaan. Mielestäni sopiva määrä, ettei tule ylimääräisiä ruuhkia. Tänä vuonna valtaosa kuskeista on tanskalaisia, loput norskeja ja pari suomipoikaa. Viime vuoden voittaja, tanskalainen parrakas viikinki Erik Skovgaard Knudsen oli saanut koko joukon tanskalaisia osallistumaan pitkälle matkalle. Sama mies kiertää ammattilaisena kisoja pitkin maailmaa, joten tällaisella matkalla pääsee vertaamaan omaa vauhtiaan maailman ehdottomaan eliittiin. Kilpailunjohtaja kiertää joukkueet haastatellen ja kysellen, mikä sai lähtemään 700km.n kisaan viimevuotisen 300.n jälkeen. Totesin reitin tarjoavan ehkä enemmän haastetta. Näin tulisi käymään.

Kilpailuosio

Startti: Alta-Alta, häslinkiä garminin kanssa

Mönkijä johdattaa pienen pyöräilijäjoukon läpi Altan keskustan jäämeren rannalle ja Altajoen ylittävälle sillalle. Putoamme kahden muun joukkueen kanssa suoraan vetoon, kun edellä mönkijä kulkee alamäkeen arviolta viittäkymppiä. Tällä vauhdilla loppuisi matka ja huumori. Meno kuitenkin rauhoittuu kun pääsemme polkuosuuksille. Kuljemme kolmen muun joukkueen kanssa samaa matkaa 35 kilometriin, kunnes garmin lakkaa vastaamasta käskyihin. Täällä sitä ollaan, keskellä metsää. Kisassa, jossa tarkoitus on edetä laitteen näyttämää reittiä eteenpäin. Pähkäilyä ja lopulta soitto Lauralle, joka hakee tietokoneen odottamaan ensimmäiselle huoltopaikalle. Joitain joukkueita oli jäänyt taakse, nyt ne menevät edellä. Tässä kohtaa kuitenkin eniten ahdistaa se, että homma saattaa loppua alkuunsa tekniikan pettämiseen. Edellä menneiden pyörien jälkiä seuraten ja viimevuotista reittiä muistellen pääsemme viimein ensimmäiseen huoltoon. Huollossa garmin laitteeseen, jonka jälkeen jumiutunut näyttö saadaan sammumaan. Laite käyntiin uudelleen ja näyttäisi tokenevan käyttökuntoon. Eri asia, kuinka pitkäksi aikaa. Seuraavana patukat reppuun ja juomat säiliöihin. Meno jatkuu.

Vajaat garmintiedot prologikierrokselta

Alta-Stabbursdalen, alun laitehässäkkäjännitys ohi ja voi keskittyä oleelliseen

Yksi joukkue taisi jäädä vielä ensimmäiseen vaihtoon, kun pääsimme uudelleen matkaan. Kaiskurusta kohti kaakkoa, kunnes alkaa hivuttava nousu tunturiylängölle. 500 metrin nousu viiden kilometrin matkalla. Tunturin päälle joutuu kipuamaan, mutta päällä odottaa upea näky, tunturiylänkö auringonlaskussa.

Hyvällä fiiliksellä Stabbursdalenin check pointiin. Kello näyttää 00.38, eli vuorokausi on vaihtunut keskiviikkoon. Edellisen check pointin jälkeen ei ole muita kisaajia näkynyt edessä eikä takana. Check pointilla sentään näkyy muitakin kisaajia. Yksi tärisee siihen malliin, että alun vauhti on laskenut energiat liian alas. Veikkaan, että keskeyttivät tuonne. Oma matka jatkuu hyvissä voimissa.

Stabbursdalen vuorokauden vaihtuessa seuraavaan. Alakulmassa kaksi suomalaista laskettelee alamäkeen. Kuva: Steinar Vik

Stabbursdalen-Lakselv, kivikkoa

OF-guru Geir Elde kertoi alkuinfossa Stabbursdalenissa sijaitsevan kohdan, jossa on kiviä. Niitä oli niin paljon, että jos joku olisi halunnut viedä sinne vielä yhden kiven, niin se ei olisi mahtunut enää minnekään. Tämän etapin voittoajaksi järjestäjä oli arvioinut alun perin 5.45, mutta kansallisen tason norjalainen maastokuski oli tuoreilla jaloilla kellottanut etapin noin kahdeksaan tuntiin. Tosin ei meilläkään matkaa ole takana vasta kuin runsas 100 km ja seitsemän tuntia.

Etapin alku on suota ja kovapohjaisempaa mönkijäuraa vuorotellen. Muutamien soiden ja jokien ylityksiä, kunnes ollaan noustu niin korkealle, että matkaa tehdään todellisessa röllikivikossa. Parissa kohtaa päästään tekemään matkaa kantohangella, joka on heinä-elokuun taitteessa sen verran kovaa, että 2,2 tuumainen rengas kantaa kuin asfaltilla. Viileää tosin on.

Viimein alas ylängöltä. Teknistä kivikkoa alas, kunnes puut alkavat olla suurempia. Jokiylityksen jälkeen alusta muuttuu soratieksi. Ollaan palattu lähemmäs sivistystä. Edelleen Lakselvavuonon länsirannalla siirtymä vaihtuu asfaltiksi, jota pusketaan miehekkääseen vastatuuleen ensimmäiselle pakolliselle kolmen tunnin mittaiselle tauolle.

Garminjälki väliltä Alta-Stabbursdalen-Lakselv

Lakselv-Valjok, ylänköajoa vastatuuleen

Hyvin levätyn hetken jälkeen matka jatkuu. Sain torkahdettua ehkä noin puoleksi tunniksi muiden huoltotoimenpiteiden päätteeksi, ennen kuin taukoaika oli kulunut umpeen.

Muutaman kilometrin asfalttisiirtymän jälkeen alkoi nousu tunturiin. Garminlinkki alla paljastaa nousumetrit. Ylängöllä tuuli puhalsi vastaisesti, mutta kovaa. Kolme joukkuetta taittaa matkaa näköetäisyydellä toisistaan. Ensimmäinen näistä on norjalainen ja toinen Tanskasta. Tanskalaisista nuorista ajajista koostuva pari ohittaa meidät ylämäessä. Näistä toinen toteaa, että ajan melko isolla vaihteella ja että siten ei varmaan jaksa maaliin asti. Hymyilen mielessäni, että jatkakaa vain menoa. Palataan todennäköisesti myöhemmin jälleen asian tiimoilta.

Etappi on pitkä kuin nälkävuosi, jatkuen monotonisesti: alamäki, jota seuraa vauhdin pysäyttävä suon ylitys, ja jälleen ajetaan ylämäkeen. Toistuu muuten melko useasti. Mönkijäuraa näkee edessä olevilla tunturirinteillä jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Etapin lopuksi reitti tarjosi vauhdikkaan semiteknisen laskun. Olipa mukavaa ajaa pitkästä aikaa vauhdikkaammin!

Valjokissa lämmin ruoka ja Laura auttamassa huoltopuuhissa vajaan vuorokauden tauon jälkeen. Tauolla olisi ollut halu jämähtää istuskelemaan ja oleskelemaan, mutta onneksi huolto potki persuksille. Matka on vielä pahasti kesken.

Garmintiedot väliltä Lakselv-Valjok

Valjok-Karasjok, toinen pakollinen tauko lähestyy

Lyhyt matka, 38 kilometriä vielä ja sitten saisi luvan kanssa pitää kolmen tunnin tauon. Jokilaaksosta alkaa jälleen satojen metrien nousu tuntureille. Saadaan vaihtelua menoon, kun alkaa sataa. Johan sitä on kuivassa säässä jo ajeltukin.

15 kilometrin ajon jälkeen edellä mainittu tanskalaiskaksikko tulee selkä edellä vastaan. Sama nuori mies, joka aiemmin kuittaili suurista välityksistäni, oli katkaissut vasemman kampensa kiveen. Pienellä vaihteella sitkuttaessa kiveen osumisen todennäköisyys kasvaa. Mietin kuittaisinko hieman nuorelle miehelle, mutta jätin sanomatta. Ei ole hääviä heilläkään, kun joutuvat tunkkaamaan pyörää seuraavaan huoltoon runsaan kahdenkympin matkan.

Karasjok lähestyy hitaasti mutta yhtä varmasti kuin lisävero. Loppupätkä tarjoaa jälleen laskun tuntureilta alas. Saavumme toiseen pakolliseen huoltoon torstaina kellon näyttäessä aikaa 0.38, reilun 30 tunnin ajon jälkeen. Puoliväli saavutettu!

Garmintiedot väliltä Valjok-Karasjok

Pakollinen huolto koostuu seuraavista toimenpiteistä: suihku, ajovarusteet kuivumaan, kuivaa ylle, ruokaa sen verran kuin pystyy syömään, repun pakkaaminen tulevaa etappia varten ja mahdollisimman paljon unta. Voin sanoa, että kolme tuntia näihin tekemisiin on varsin lyhyt aika. Unia tällä tauolla tuli arviolta noin 1,5 tuntia. Herätessä olo ei ole ihan terävä. Pikemminkin voi kysyä mikä maa ja mikä valuutta. Laitan ajovarusteet päälle ja hörppään aamukahvin sekä syön yhden leivän. Enempään en kykene, vaikka pitäisi. Vatsa tuntuu olevan aivan täysi, vaikka kroppa huutaa energiaa. Neljä joukkuetta oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa. Näiden joukossa myös kuusi tuntia aiemmin startannut sekasarjan kärki. Kolme joukkuetta, sekasarjan kakkosena olevat ja kaksi miesten sarjan joukkuetta on saapunut edelliseltä etapilta ansaitulle kolmen tunnin huilille. Näistä yksi on aiemmin mainittu tanskalaiskaksikko. Olivat päässeet edellisen lyhyen etapin nyt perille. Varmaan itse näytin reissussa rähjääntyneeltä, mutta eivät näyttäneet toisetkaan aivan freeseiltä.

Takaisin taipaleelle aamuyöllä. Kello on 3.41 torstaina. Sataa.

Karasjok-Mollisjokk – sadetta ja tummaa näkökentässä

Asfalttisiirtymän jälkeen noustaan ylös tunturille. Tämä on koettu jo aiemminkin. Nyt kuitenkin sataa. Hetken kuluttua sataa enemmän. Lopulta sataa kaatamalla. Kaatamalla sataminen tarkoittaa sitä, että taivaassa on lukematon määrä otuksia, jotka kaatavat saaveilla vettä alas ja täyttävät saavin mahdollisimman nopeasti kaataakseen sen sisällön uudelleen alas. Nousu on kivikkoinen. Sade ei ole väistänyt maassa olevia kiviä. Jokainen joka on märässä kivikossa ajanut, tietää mitä tuleman pitää. Vesi valuu kivikossa vuolaana virtana vastaan. Harvemmin tulee ajettua vastavirtaan. Nyt tulee ajettua vastavirtaan.

Maastopyöräilyharrastukseni alkuvuosina energiat saattoivat muutaman tunnin lenkin aikana loppua, jolloin seurasi olotila, jota piireissä kutsutaan tummumiseksi. Englanninkieliset pyöräilijät puhuvat termistä Bonk ja ultrajuoksijat termistä Hit the Wall. Itselläni energiat eivät enää muutamaan vuoteen ole totaalisesti loppuneet, koska kehon toiminta totaalisen energian loppumisen ennaltaehkäisyksi on kehittynyt, pääosin kehittyneenä rasva-aineenvaihduntana, eli kykynä tuottaa omalla optimaalisella ajoteholla energiaa myös kehon rasvasta.

Nyt tummuin.

Mitkä olivat syyt totaaliseen uupumiseen? Olen jälkikäteen analysoinut tuota ajanjaksoa, ja päätynyt seuraavien tekijöiden yhteisvaikutukseen:

- Kaksi valvottua yötä, ja 35 tunnin aikana ulkoisen energian merkittävästi pienempi määrä suhteessa kulutukseen,

- aiempien ajokokemusten puuttuminen näin pitkästä ajosta,

- varhainen aamu yhdistettynä sateeseen ja lämmönhukkaan.

Kovasta sateesta johtuen sadetakki oli valuttanut kaula-aukosta vettä sisään. Sisällä vesi pysyi lähes yhtä hyvin kuin ulkona. Sadehanskat olivat litimärät myös sisältä. Jaloissa ei muutoksia aiempaan ollut, sillä jokien ylitysten vuoksi kengät ovat olleet jatkuvasti märät viimeisten kymmenien tuntien ajan (pois lukien tietenkin tauot).

Tummuminen näkyy ensinnäkin ajovauhdin ylläpidon vaikeutena. Toiseksi sen tuntee palelemisena. Kolmas ja ehkä pahin asia on ajovirheiden esiintulo. Tällä välillä otin kolmet otb:t, siis lennon ohjaustangon yli. Onni oli siinä, ettei vauhti niissä kohdissa ollut suuri. Joka kerta kuitenkin ehti säikähtää myös pyörän hajoamisen puolesta, oman itsensä lisäksi.

Ajajan pakollisiin kuljetettaviin varusteisiin kuuluvat tässä kisassa tietty määrä varaosia (muun muassa ekstravaijerit, ulko- ja sisärenkaita, ketjut, -liittimet, takavaihtaja + korvake, EA-laukku, tulentekovälineet, lämpökerrasto ja kuoriasu). Kannettavaa on suhteellisen paljon, mutta nyt täytyi laittaa ensimmäistä kertaa kuoriasu päälle. Huppu tiukalle kypärän alla, ettei kehon tuottama pieni määrä lämpöä karkaa. Toisin kuin myyjät väittävät, Goreasut eivät fyysisessä työssä hengitä käytännössä yhtään, joten ajossa keho alkaisi keittää saman tien tuossa vaatetuksessa. Reilun puolen tunnin ja useamman patukan jälkeen keho alkoi tuottaa jälleen lämpöä. Keittämisestä ei ollut vaaraa.

Sen lisäksi, että mies hyytyi, hyytyi myös garmin. Kahdesti nollasin ja käynnistin laitteen uudelleen. Onneksi se toimenpiteiden jälkeen jälleen toimi.

Mollisjokk saavutettiin kellon näyttäessä aikaa 9.46 torstaiaamuna.

Garmintiedot väliltä Karasjok-Mollisjokk (kolmessa osassa laiteongelmien vuoksi)

1. osa
2. osa
3. osa

Mollisjokk-Suossjavri, tuttua baanaa

Kolmatta kertaa olen kisassa mukana. Joka kerta tämä pätkä on ajettu. Henkisesti helpottaa, kun tietää, mitä tuleman pitää. Tummat olot alkavat olla taaksejäänyttä elämää, sikäli kun ne 40 tunnin kisaamisen jälkeen voivat olla. Aurinkokin alkaa pilkottaa pilvien välistä. 26 kilometriä taittuu aikaan 1h56min.

Garmintiedot väliltä Mjokk-Sjavri 

Suossjavrin huoltopisteellä vaihdetaan jarrupalat Pekan pyörään. Itseni huollan kahvilla ja kahdella vohvelilla, sekä juotavalla jogurtilla ja gainomaxilla. Reput täyteen vettä sekä energiaa ja matkaan kohti Masia, kolmatta ja viimeistä pakollista taukoa. Nyt sijalla neljä, vaikkei sillä alkuperäisen kisatavoitteen kannalta mitään väliä olekaan.

 

Suossjavri-Masi, saalistusta auringonpaisteessa, osa1

Huollossa Laura kertoi kolmosjoukkueen olleen todella uupuneita, ja että olemme heitä Karasjoen jälkeen saavuttaneet. On tämä siis ollut Oslon pojillekin vaikeaa.  Matkalla Masiin meidän tiimi saa koneeseen yhden ekstralisän, ja koitamme parhaan mukaan tavoittaa heitä.

Reitti sisälsi alussa melko pitkän asfalttisiirtymän ennen siirtymistä mönkijäuralle ja edelleen ylös kohti tunturia. Mieli on korkealla, joskin sateen jälkeen hyttysetkin lentävät korkealla, noin puolentoista metrin korkeudessa. Pitävät seuraa meille vaatien vastapalvelukseksi jotain ihon alta. Mukavaa semikivikkoista mutta rullaavaa reittiä edetään, jos ei siis laske niitä suopätkiä, joissa upottaa niin, ettei ajaminen luonnistu.

Masia ennen vielä tarkasti laskien jyrkkä serpentiinikivikko, jonka jälkeen ollaankin jo kolmannessa ja viimeisessä pakollisessa stopissa. Myöhemmin kuulen erään 300-sarjan kuskin loukanneen itsensä tässä laskussa lääkintähelikopterin arvoisesti.

Huollossa hurraahuutoja niin järjestäjiltä kuin Lauralta. Tekisi mieli itsekin jäädä hurrailemaan, mutta velvollisuudet kutsuvat. Samat rutiinit, joista Karasjoen yhteydessä kerroin. Pekka hoitaa omat huoltonsa rutiinilla. Itse seison ihmetellen ja miettien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Samoin seisoo ajatus. Laura ohjaa minua kuin esikoululaista. Syö, mene suihkuun, pakkaa, nuku! Ja minä teen työtä käskettyä. Ajattelu on ulkoistettu. Se on sallittua, mutta pyöräily pitää hoitaa itse, samoin ruuan pureskelu. Hienomotoriikkaa vaativat asiat eivät ota sujuakseen. Stabbursdalenin kivikoissa täristetyt kädet ovat väsyneet, ja tällä hetkellä en pysty käyttämään peukaloa liikuttavia lihaksia. Jo edellisen etapin aikana olen vaihtanut isommalle eturattaalle käyttämällä peukun sijasta kämmensyrjää. Aina sekään ei onnistunut. Nyt syön lämmintä ruokaa pitäen haarukkaa puristuksissa etu- ja keskisormen välissä. Saattoi olla koomisen näköistä, mutta itse en jaksanut asialle nauraa, ääntä kohti menee ja se on tärkeintä. Torkahtaa ehdin ehkä kolmeksi vartiksi. Onhan tässä kolmen vuorokauden aikana jo tullut nukuttuakin yhteensä runsas kolme tuntia.

Viimeinen pakollinen tauko takana. Seuraavaksi kohti reitin eteläisintä pistettä, Kautokeinon Mieronin kylää.

Garmintiedot väliltä Suossjavri-Masi

Masi-Mieron, lobotomia

Mieli on tyhjä kuin entisen miehen lompakko. Jalat toimivat ainakin vielä. Kokonaisuudessaan kisasuoritus on jo kotvan aikaa ollut ehtoopuolella, mutta seuraava etappi vie meitä jälleen etelään. 65 kilometriä kauemmas Altassa odottavasta maalista. Henkisesti vaikea ajatus.

Ilta-auringon paisteessa ja sääsket seurana jatketaan matkaa Masin jokilaaksosta ylös tuntureille. Ylämäki, alamäki, vuoripuro, suo, ylämäki, joki, suo, ylämäki,alamäki, vuoripuro, alamäki, suo, ylämäki, kunnes mönkijäura loppuu. Pyörän tunkkaamista gps-jäljellä pysytellen. Tunkkausta X kilometrin verran, kunnes mönkijäura alkaa näkyä selkeämmin. Jälleen ylämäki, alamäki, suo, ylämäki, suo, jne. kunnes garminin kartta näyttää että tullaan siirtymälle. Ennen sitä vielä noin 40 metriä leveä vuolas joki. Ei onneksi niin syvä kuin leveys antaisi ymmärtää. Kaatumista ei koeta, mutta kulkuset kastuvat. Haasteen tekee vuolas virta kun pyörää pitäisi pystyä samalla kantamaan. Tästä eteenpäin haaste tulee ilmaliikenteestä. Hyttysmyssy ja –myrkky auttavat mutta nuo tapaukset löytävät puremapaikan mistä haluavat. Yleinen paikka on hanskan ja hihan välissä. En jaksa välittää. Kuten en myöskään jaksa välittää ylämäistä, soista tai tunkkaamisista vaivaiskoivikoissa. Lähihistoria länsinaapurista kertoo osaa ihmisistä hoidetun poikkaisemalla johtimet oikean ja vasemman aivopuoliskon kesken. Tällä hetkellä oma menoni lähentelee myös lobotomian astetta. Eturenkaan vasemmalta, oikealta ja alapuolelta vilistävät kivet eivät enää jaksa kiinnostaa saati innostaa. Pitää ihmisen olla vähintäänkin tyhmä, että lähtee itseään tällä lailla kiusaamaan.

Jossain kohtaa skarppaan. Ajovirheisiin ei olisi oikein varaa. Alan ajamisen lomassa laskeskella saksaksi kymmenestä ykköseen. Tuntuu onnistuvan sujuvasti. Vielä kykenee keskittymään.

Torstai kääntyy perjantaiksi ja ilma alkaa jäähtyä. Usva alkaa nousta tunturijärvistä ja märemmistä soista. Näky on kaunis. Yhtä kaunis näky odottaa vajaan seitsemän tunnin ajon jälkeen, kun Laura kannustaa Mieronin huoltoon saapuvia suomalaisajajia. Huolto ei ole pakollinen, mutta käymme sisällä lämmittelemässä ja syömässä lämpimän aterian. Seuraava etappi on etukäteen ajatellen kaikkein vaativin. Eihän tässä nyt tosiaan ole vielä vaativia juuri ollutkaan.

Kuten aiemmin mainitsin, on matkan varrella ylitetty lukuisia soita, enemmän tai vähemmän leveitä puroja sekä isompia jokia. Jokaisella kerralla jalat kastuvat. Mitä useammin ne kastuvat vuolaassa virrassa, sitä kylmempi niihin tulee. Sealzskinsin sukat ovat toimineet tällä reissulla kuitenkin niin hyvin kuin sukka voi toimia. Ennen huollosta lähtöä kastelen sukat kuumalla vedellä. Ovatpa ainakin hetken aikaa lämpimät.

Garmintiedot väliltä Masi-Mieron

Mieron-Suolovuobmi, retkeilyä unisuuden rajamailla

Etappi alkaa nousulla sinne, mistä aiemmin tultiin. Muutaman kilometrin jälkeen reitti erkaantuu länteen, jatkuu suohon ja edelleen ylämäkeen. On viileä ja ajamme sumussa. Nousumetrejä kertyy sen verran, että sumu ja pilvet jäävät alapuolellemme. Aurinko alkaa kolmelta perjantain aamuyössä lämmittää. Lämpö tuntuu hyvältä. Välillä saa laskea loivaa ja vauhdikasta alamäkeä, kunnes jälleen jatketaan ylämäkeen. Aurinko lämmittää edelleen mukavasti, mutta asiassa on myös kääntöpuoli: alkaa väsyttää aivan tajuttomasti. Päädymme pitämään lyhyen tauon. Syömme leivät, jotka tein Mieronista evääksi. Tämän jälkeen hieman ajoa, mutta väsy ei ota laantuakseen. Viimeisimmät normaalit unet ovat maanantai-tiistai -väliseltä yöltä, sikäli kun jännitykseltäni sain nukuttua. Jälleen päätämme pysähtyä. Tällä kertaa ottamaan lyhyet unet, seikkailutermistöä lainatakseni power napit. Tämän jälkeen matka etenee hitaasti, mutta varmasti, kunnes etujarru ilmoittaa, että palat on loppu. On se nyt kumma, etteivät yhtä lenkkiä kestä. Toden sanoakseni, kosteus ja hiekka yhdessä hiovat palat todella tehokkaasti loppuun. Sintteröidyt palat kestivät noin 530 kilometriä. Takajarrupalat vaihtuivat uusiin Masissa ja jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt vaihtaa molemmat. Uudet palat repusta ja teknisiin puuhiin. Unisuuskin loppuu, kun saa jotain muuta ajateltavaa. Suht. nopeasti urakka on valmis ja päästään jatkamaan matkaa. Tämä olikin koko kisan ainoa tekninen tauko, mitä voi pitää yhdenlaisena ihmeenä.

Viimein reitti yhdistyy 300 km.n rataan. Kaksi joukkuetta ohittaa meidät ennen Suolovuobmia. Tulivat ilmeisesti 300 km.n kisassa sijoille 3. ja 4. Ei siis harmita, vaikkei vauhdissa pysyttykään. Kaksi vuorokautta pidempään ollaan kuitenkin edetty.

Saavumme viimeiselle varsinaiselle huollolle auringonpaisteessa. Huollossa kuulemme, että edellämme olevilla on joitain teknisiä ongelmia ja saattaisi olla teoreettinen mahdollisuus saada heidät kiinni. Teemme huollot kuitenkin rauhassa miettien lopun matkan taktiikkaa. Päädytään siihen, että lähdetään jopa riskillä ajamaan alkavaan ylämäkeen sen verran, mitä nyt jaloissa enää jäljellä on.

Garmintiedot väliltä Mieron-Suolovuobmi

Suolovuobmi-Gargia-Alta, saalistusta auringonpaisteessa, osa2

Matka alkaa runsaan sadan vertikaalimetrin soratienousulla. Tällä kohtaa saavutetaan 300 km.n reitin korkein kohta Beskades. Norjan historia tuntee 1800-luvun lopulta tapauksen kahdesta nuoresta miehestä, jotka olivat vaeltamassa kauniissa auringonpaisteessa. Muutaman minuutin aikana säätila alkoi dramaattisesti muuttua. Tuuli yltyi ja alkoi pyryttää lunta. Kesävarustuksessa olleiden miesten vaellukset oli sillä kohtaa vaellettu loppuun. Toinen näistä oli sittemmin saanut oman muistopaikan vuorilla, vaikka tuskin se häntä enää siinä vaiheessa lämmitti.

Nytkin Beskadesin yllä vastatuuli voimistuu, ja lopulta alkaa ripotella vettä. Vesisade yltyy ja lopulta tulee hieman myös räntää. Pysähdymme vaihtamaan kuoret ylle. Matka jatkuu edelleen vauhdikkaaseen soratiealamäkeen, jonka aikana lasketaan vertikaalisti 400 metriä alas. Kylmää kyytiä, ja Gargian check pointilla molemmat tärisevät. Hengissä kuitenkin ollaan. Normaalisti Gargialla ei tehdä muuta kuin kuittaus sisään ja lähtö pois. Nyt saimme lämmintä juomaa.

Matka jatkui eteenpäin. Pekalla alamäki ja kylmyys olivat saaneet aikaan sen, että jo aiemmin oireilleet polvet löivät täysin jumiin. Pysähdyimme muutamaan otteeseen ja Pekka koitti saada polvet vertymään. Hiljakseen matka jatkuu ja viimein saavutetaan Altajoki, jonka vartta oli aiemmin viikolla ajettu vastaiseen suuntaan. Yhtä nopeasti kuin sademyrsky oli meidät yllättänyt, se oli myöskin loppunut. Tunturi näytti oikullisuutensa ja vahvuutensa. Loppumatkan saamme taittaa auringonpaisteessa. Mieli on korkealla, vaikka paikkoja särkee.

----

Maaliin saavutaan ajassa 2d 21h 37min.

 ----

Garmintiedot väliltä Suolovuobmi-Gargia-Alta: http://connect.garmin.com/activity/555979657

Maali on saavutettu viimein. Kuva: Laura Salminen

Oslolaiset olivat tekniikkamurheistaan huolimatta noin tuntia nopeammalla ajalla maalissa. Olivat ansainneet podiuminsa, ja siitä heille lämpimät onnittelut! Kuva: Laura Salminen

Päätösbanketti

Loppubileissä punnitaan ne kuskit, joilla on todellista kestävyyttä. Saimme banketissa jakaa pöydän yhdessä muiden suomalaisten kanssa. OF-ensikertalaiset Pasi, Juha ja Kaisu olivat selvinneet omasta urakastaan 300 kilometrin vaativassa kisassa hienosti. Oli mukava kerrata kisatapahtumia juhlallisessa tilaisuudessa. Joukkomme tosin taipui unille virallisen osuuden päätteeksi kestävimmän osan kisaajista jatkaessa pitkälle yöhön.

Iltajuhlan näyttämö ennen bankettia.

Suomalaisen pöytäseurueen paikat.

Loppusanat

Tämä kilpailu oli raastavan kova niin henkisesti kuin fyysisesti. Kiitokset on jo alussa kirjoitettu, joten ei niistä sen enempää. Kisasta jäi kaikesta rankkuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – käsittämättömän upea tunne. Ainoastaan henkilö, joka on kokenut tämän, tietää, miltä tuntuu kun saavuttaa maalilinjan. Tätä ei kukaan vie meiltä pois.

Monet pitkät ja haastavat kilpailut mainostavat itseään maailman kovimpana maastopyöräkilpailuna. Onko Offroadfinnmark700 sitten maailman kovin? Vastaus kuuluu: ei ole. Ei myöskään mikään muu Euroopassa järjestettävä. Ei edes Etelä-Afrikassa järjestettävä Freedom Challenge, vaikka siellä matkaa taitetaan 2350 kilometrin ja 37 nousukilometrin verran. Kovimman haasteen pariin haluavat voivat lähteä etsimään kisaa Pohjois-Amerikan mantereelta. Tässä jutussa lisätietoa seikkailunhaluisille.

Itselleni Offroadfinnmark 700 oli kuitenkin se kovin mahdollinen. Olen onnellinen, että saimme Pekan kanssa Lauran tsemppaamana ja huoltamana reitin selätettyä!

2d 21h 37m

Kisan kolmanteen vuorokauteen tunteja ehti kertyä vain vajaat 22, kun peli puhallettiin poikki – maali oli saavutettu!

Viimeisille pätkille oli mahtunut yhteenotto hyttysarmeijan kanssa, suunnistusta tiheässä sumussa ja pahimman unisuuden selätystä pienellä power nap tuokiolla. Ja loppuhuipentumana oli vielä Altaa kohti lasketeltaessa päälle osunut kunnon myräkkä räntäsateineen – oli kuulemma ollut aika jäätävän kylmä…

Tiimin erinomainen suoritus toi kisassa neljännen sijan ajalla 2 päivää 21 tuntia 37 minuuttia. Ainakin huoltajan näkövinkkelistä avain tähän oli tasaisen varma tekeminen koko matkan ajan. Mutta jätetään tarkempi analyysi Mikon tehtäväksi,

Kuskit vetävät jo todella sikeää unta ja huolto seuraa esimerkkiä – tämä kisa on paketissa. Kiitos kaikille mukana jännittäneille! Ja eiköhän kisaraporttia ole jossain kohtaa luvassa kun kaveri tuosta vierestä vähän tokenee.

 Laura

Toiset 24 h

Kisan toinen vuorokausi on taputeltu kasaan ja tiimillä edelleen kaikki hyvin.

Toinen pakollinen tauko Karasjoella osui hyvin toiseen yöhön - on helpompi sisäiselle kellolle, kun saa levätä samaan aikaan kuin normaalistikin nukkuisi. Tauko sisälsi kamojen kuivaamista, pitsan syöntiä ja pienet unet. Kamojen kuivaamisen tuoma ilo ei ollut pitkäaikainen - aamuyöllä matkan jatkuessa satoi kun saavista kaatamalla. (Huoltaja heräsi hotellihuoneessa korvatulpat korvissa sateen ääneen - vettä siis tuli todella paljon.) Onneksi aamu toi kirkkaamman ja mukavan lämpimän kelin.

Tapasin miehet ensin Suosjärvellä ja sitten Masin huollossa, joka oli kolmas ja viimeinen pakollinen tauoko. Matkanteko oli sujunut ongelmitta. Sen enempää en oikeastaan osaa sanoa, koska huoltopisteillä keskitytään aina tulevaan - menneet ehtii käydä läpi myöhemminkin. Kahden valvotun yön jälkeen kaikki ajattelua vaativat toiminnot ovat hidastuneet sen verran, että huoltajan rooli kasvaa. Pitää osata kauniisti ja yksinkertaisesti käskyttää, miten homma etenee: Laita Garmin laaukseen, mene suihkuun, mene syömään, pakkaa reppuun seuraavan pätkän eväät, jne. Kaikki itsestäänselvyyksiä kun ajatus juoksee, mutta ottaa uskomattoman kauan toteuttaa nämä univelkaisena. Mutta hyvin meillä sujui, oma kisakokemus auttaa ymmärtämään, mistä on hyötyä ja mikä alkaa ärsyttämään...    

Tiimi lähti Masista hyvissä voimissa ja hyvillä mielin eteenpäin. Ja syytä olikin, sillä nyt kisa vasta todella alkaa, kun kolmas yö koittaa. Onneksi sään pitäisi pysyä hiukan edellistä yötä kuivempana, sillä haastetaa varmasti riittää muutenkin.

Toistaiseksi näyttää lupaavalta, että huomisiltana saadaan kaikki kolme kellahtaa nukkumaan Altassa lakanoiden väliin. Toivotaan parasta - nimimerkillä juuri Audin peräkonttiin hikisten kamojen sekaan kolon ensi yötä varten kaivanut...

Laura

Ensimmäinen vuorokausi takana

Reilu vuorokausi kisaa takana ja Finnmarkissa kaikki hyvin. Tiimi saapui Valjokin huoltoon hiukan ilta kahdeksan jälkeen jos ei nyt leveästi hymyillen niin ainakin ihan levollisen oloisena. Rankkoja pätkiä oli ollut – tiukkoja nousuja ja kivistä maastoa. Mikko totesi, ettei ole koskaan ajanut niin paljon kivikkoa kuin edellisen 24 tunnin aikana. Takapuolissa alkoi jo olla tunne, että on tullut satulassa istuttua, mutta muuten ei fyysisiä ongelmia. Ja tekniikkakin oli onneksi pelittänyt alun kangertelujen jälkeen. Normaalien huoltotoimien – pyörän pesu, kuiva paita päälle, ruokaa reppuun ja mahaan – jälkeen matka jatkui kohti Karasjokea ja taatusti tervetullutta pakollista taukoa.

 

Live tracking ei ole toiminut kuin ihan satunnaisesti ja huolto täällä paikanpäällä on ollut yhtä tietämätön kisan etenemisestä kuin seuraajat siellä kotona. Onneksi kisasivuilta löytyvä Resultatservice pidetään hyvin ajan tasalla eli sieltä näkee kaikkien tiimien tulo- ja lähtöajat joka huoltopisteelle sekä kahden huoltopisteen välisen ajoajan. Näiden tietojen avulla voi haarukoida, mihin aikaan tiimi suurin piirtein olisi tulossa huoltoon ja pysyä rauhallisena ja luottavaisen ainakin siihen asti. Malttia siis sinne kotikatsomoonkin, vaikka trackeri seisoisi tuntikausia paikallaan :)

Tiimin trackeri ei näytä tälläkään hetkellä toimivan, mutta arvion mukaan saapuvat tänne Karasjoelle noin yhdeltä yöllä. Huolto koittaa siihen mennessä korjata jesarilla yhdet revenneet Gore suojat, joita hotellin hiustenkuivaaja tuolla juuri hurruttaa kuiviksi…

Kuvia en huollossa ehtinyt/muistanut taaskaan napsia, mutta tässä nyt edes otos huoltopaikasta Tenojoen kainalossa.

Laura

Tuffaste av de tuffa

Offroadfinnmark 2014 on polkaistu käyntiin. Tänään starttasivat Altan pormestarinnan avajaispuhetta lainatakseni ”tuffaste av de tuffa” eli 700 km kuskit – kolme sekajoukkuetta puolelta päivin ja kaksitoista miesporukkaa ilta kuudelta.

Kisan ensimmäinen 50 km on eräänlainen Altan ympäristössä ajettava prologi, joka päättyy lähtöpaikalle eli kaupungin torille. Näin kuskit saadaan vielä kerran yleisön eteen, ennen kuin he painuvat Finnmarkin ylängöille. Tämä oli tänään meidän kannaltamme enemmän kuin hyvä asia…

Mikon ja Pekan osalta ensimmäinen pätkä ei nimittäin mennyt ihan kuin Strömsössä. Miehet kyllä toimivat, mutta tekniikka ei. Niinpä huolto sai jo kahden tunnin kohdalla ensimmäisen puhelun: Tärkein GPS oli mennyt jumiin ja tietokone pitäisi hakea huoltopisteelle, jotta trackin saisi tarvittaessa ladattua uudelleen. Onneksi hotellille ei ollut kuin parin sadan metrin matka – eväät jäivät levälleen huoltoalueelle, kun kipaisin hakemaan tekniikkaa paikalle. Sitten vielä kisan johtajalta lupa lainata sähköä kovaäänisten jatkojohdosta ja IT-piste oli valmis.

Kärkijoukkue 702, jonka muodostavat viime vuoden voittajatiimin partasuu ja kakkoseksi tuleen tiimin toinen jäsen, tulivat Altan huoltoon klo 20.07 ja jatkoivat matkaa pysähtymättä. Mikko ja Pekka saapuivat seitsemänsinä klo 20.40 – oikein hyvin, kun huomioidaan, että matkalta oli soiteltu ja GPS:ää ilmeisesti räplätty jo jonkin verran. Eväiden syönnin ja pakkaamisen sekä vaatteiden lisäämisen lomassa Garmin oli kiinni tietokoneessa ja jotain sille tehtiin – raportoija ei osaa kertoa mitä. Mutta joka tapauksessa jumi meni ohi ja laite alkoi taas toimia. Niinpä matka pääsi jatkumaan 11 min pysähdyksen jälkeen.

Nyt kaikki peukut pystyyn, että Garmin on jatkossa yhteistyöhaluisempi – juuri tuo laite ei ole ennen tehnyt tällaista. Toki mukana on kaksi muutakin GPS:ää, mutta niissä ei ole karttaa pohjalla, vaan pelkkä viiva jota seurata, mikä tekee hommasta hiukan orpoa tuolla tuntureiden keskellä. Mutta kyllä niilläkin periaatteessa selviää ainakin siihen asti, että pääsee huoltopisteelle, jossa sähköä ja tietokone saatavilla tuon yhden laitteen elvyttämiseksi.

Alta hiljenee tältä päivältä. Tarkoitus on tavata tiimi huomenna Valjokissa ja Karasjoella. Silloin lisää kuulumisia, jos yhteydet toimivat.

Alla vielä pari kuvaa lähdön tunnelmista ja prologilta.

Raportoi, Laura