Mammuttimarssi 2014

Perjantai-ilta ja pimeys. Kevyttä tihkusadetta ja luvassa yötä vasten pakkasen puolelle kiristyvää. Oivallinen olosuhde viettää pyhäinpäivän vastaista yötä pyörän selässä.

Matkaan lähdetään klo 20.30 otsalamput välkkyen. Useampi valoyksikkö kiiltelee asfaltin pinnassa, kunnes siirrytään yhä pienemmille hiekkateille. Välillä näkyy muitakin joukkueita, mutta pääsääntöisesti yksin saa matkaa taittaa. Rasti toisensa jälkeen ilmoitetaan tekstiviestillä järjestäjän tulospalveluvastaavalle. Puolen yön aikaan kahdeksas rasti on haettu. Kolmannes rasteista alkaa olla haettuna. Vilu käväisee vieraana ja kuoritakki pitää lämpöä jossain määrin kehon puolella.

Veikkolassa kymmenes rasti, kellon näyttäessä aikaa 1.35. Väsymys tuntuu silmissä, mutta myös edellisviikon flunssa ilmoittaa reisien tyhjyytenä. Matka jatkuu kohti Nuuksion kansallispuistoa. Rastilla 14 menee kohtuuttomasti aikaa rastin etsintään. Pitäisi olla helppo, kunhan löytää jyrkänteen järven rannasta. Eipä löydykään, ennen kuin huomaan olevani väärän järven rannassa.. Toisen joukkueen kanssa päädymme viimein oikeaan paikkaan. Rastikin sitten löytyi sieltä, oikean järven rannasta.

Matka jatkuu ja mäkiä on joku matkan varteen luonut. Uimarastin skippaan pelkurimaisesti suorittamalla sakkorastin, pyöräilemällä noin tunnin verran kisakeskukseen ja takaisin. Uinti olisi mennyt alle vartissa, mutten uskaltautunut aiemmin vaivanneen flunssan vuoksi. Otetaan treenin kannalta, sillä pyöräilemäänhän tänne on tultu.

Rastilla 17 päivä alkaa jo sarastaa ja voi sammuttaa otsalampun. Tuhottomasti on aikaa tähän mennessä kulunut. Aamuauringon noustessa lämpömittari laskee pakkasen puolelle. Kun pääsen Serenan vieressä olevan laskettelurinteen päälle rastille 19, huomaan, ettei puhelimen akussa ole enää virtaa. Täynnähän tuo oli kuitenkin lähtiessä, joten hetki menee ihmetellessä tilannetta. Pakkanen oli sovellusten poislaitosta huolimatta syönyt viimeisetkin virranrippeet.

Mietin jatkoa, kiertäisinkö radan loppuun ja näyttäisin kulkemani reitin Garminista maalissa. Totean ajatuksen kuolleeksi alkuunsa, sillä jossain kohtaa perään lähtisi todennäköisesti järjestäjien etsintäpartio, kun puhelimitse ei enää yhteyttä voisi saada. Edessä on vääjämätön, mutta pakollinen päätös keskeytyksestä. Kauimmaisessa pisteessä lähtöpisteeltä. Kuin kirsikkana kakun päällä, laskiessani laskettelurinteille vievää asfalttia alas musta jää pääsee yllättämään. Kylkimyyryä sitten muutama metri, mutta onneksi ei kuitenkaan pahemmin käy.

Aamuauringon paisteessa, pikku pakkasessa siirtymällä kisakeskukseen, on aikaa miettiä, miltä tuntuu kun elämässään ensimmäistä kertaa joutuu kisan keskeyttämään. Eipä tuota haluaisi tavakseen ottaa.

Hyviä asioita voi kuitenkin tästäkin reissusta löytää. Pimeässä, sateisessa yössä voi olla poikkeuksellisen hienoa pyöräillä. Varsinkin – vaikka kylmenikin – sateen väistyessä avautuvan tähtitaivaan edestä maisema taivaalla oli maaginen. Kisaraportin tämänvuotisesta mammuttimarssista lopetan Juice Leskisen sanoin – ”tulen uudestaan”.