Kuulumisia Nilsiän mäkisiltä seutuvilta. Osa 2: TahkoMTB 240 km

Lähtötunnelmia

 Vielä pari minuuttia lähtöön. Anssin kanssa ilmeisesti kertaillaan jotain vanhaa Kummelijuttua. (Kuva: Kaisa Kekola)

Startti: Etualalta järjestyksessä Pekka, Anssi, minä ja Mika. (Kuva: Kaisa Kekola)

Ensimmäinen kierros. Pamauksesta matkaan tuttua asfalttiylämäkeä ajellen auton ja mönkijän perässä. Lähtösuoran jälkeen näkyi myös Seinäjoen poikien banderolli kannustushuutojen kera. SPP-56:n miehillä on mielestäni oivallisesti Tahko-henkeä kuvaava asenne. Oman suorituksen edellä ehtii myös muitakin kannustaa. Erityisesti seurakaveri Anssia, tietenkin!

 Tahkoasennetta SPP-56:n malliin. Kuvassa Juha (vas.), Sampo, Matti ja Kaisa. (Kuva: Karoliina Pienimäki)

Matka erkani melko nopeasti hiekkatielle, jota kuljettiin parijonossa melko nopeasti edeten. Reilun kymmenen kilometrin kohdalla olen (kuvan perusteella, Copyright: R. Antikainen) jonossa kolmantena, Tiimon ja Mikan ajaessa edellä. Viiden ajajan voimin noustiin Kinahmille vievää hiekkatietä, Tiimo Tõnissonin johtaessa joukkoja, melko nopeasti, kuinkas muuten... Letka alkoi pidentyä edessä ja takana siinä vaiheessa, kun päästiin Kinahmin polkunousulle. Tästä eteenpäin ajoinkin sitten loppukierroksen yksikseni. Ehkä hyvä niin, sillä sain määrittää vauhdin maastossa hämärään sopivaksi. En ainakaan ollut tientukkona :) Takasuoralla otin aamupalaksi pussillisen geeliä. 

Kun Kinahmin toinen nousu oli selätetty ekan kerran, huomasin että aamu alkoi sarastaa. Mieli oli korkealla. Ekan kierroksen loppumatka sujui ongelmitta ja fiilistelläkin ehti, muun muassa seuraavasti: Granden jälkeen laskettelurinteiden kupeessa oli vasemmalla puolella lehmäaitaus. Näyttivät nukkuvan. Huudahdin kovaan ääneen, että MUUU! mutta vain yksi nosti päätänsä. Noilla on hermot rautaa, eivät turhia stressaa. Itse kun pysyisi yhtä rauhallisena kisan loppuun asti. Naureskelin mäen laella oudohkolle huumorintajulleni.

Rinteen päältä aurinko näkyi ensimmäistä kertaa tänään ja ensimmäiseen laskuun tultaessa näki hyvin vaikeat kohdat. Laskun kuvittelin etukäteen vaikeammaksi kuin se olikaan. Toivottavasti kaikki osallistujat pääsisivät ehjin nahoin tämän alas. Kolme vuotta sitten tuli itsellä haaveri Rahasmäen huollon jälkeisen pitkän teknisen laskun päätteeksi. Otb:n seurauksena tuli murtuma oikeaan käteen. Oppirahoja joutuu jokainen maastopyöräilijä jossain vaiheessa todennäköisesti maksamaan. Tai sitten on syntynyt erittäin onnellisten tähtien alle. Eka kierros jäi taakse ja tulen neljäntenä lähtöalueen huoltoon. Tiimo on jo aikoja sitten lähtenyt toiselle, mutta Pasi ja Mika ovat vielä huollossa. Saan sujuvasti huoltoaskareet tehtyä. Ei muuta kuin leipää koneeseen ja uudelle kierrokselle, tässä vaiheessa toisena.

Toisen kierroksen ensimmäiset kilometrit ajelen yksikätisenä yrittäen toisella saada leipää suuhun ja kurkusta alas. Jälkimmäinen ei ole mitenkään helppo homma, mutta ei oikein ole varaa olla syömättäkään. Viime vuonna ei laskenut mikään ennen toisen kierroksen puolta väliä ja sen huomasi sekä kramppeina että ajoittaisina tummumisina. Oppirahoja joutuu maksamaan myös tankkauksen saralla. Jonoon järjesty –kyltin kohdalla ennen puusiltaa suu on jo leivästä tyhjä, kieli ja hampaat tukevasti tallessa, joskin jälkimmäisissä on geeleistä jo muodostunut pientä pintakerrostumaa. Helppoa tuo paahtoleipä. Ajofiilis kohdallaan. Tutkijakielellä mainittuna henkinen ja fyysinen Flow -tila.

Toinen kierros puolivälin paremmalla puolella. Mutaa on ollut reitillä ja sitä on myös ajajassa ja ajettavassa. Jälkimmäisessä huolestuttaa voimansiirto, joka päästää arveluttavia ääniä. Välillä kammet lyö tyhjää rahinan kera. Pysähdyn katsomaan, mutten oikein keksi mistä johtuu. Kiristän takavaihtajan vaijeria pykälän vastapäivään, jos olisi uutuuttaan vielä hieman venynyt ja hakee kahden rattaan välillä. Pyörä on vasta runsaan viikon vanha. Sopivasti kolmea viikkoa ennen Tahkoa hajosi vanhan sotaratsun runko ja uusi piti saada, että Tahkolle pääsee tekemään muutakin kuin uimaan ja kuvaamaan maisemia. Mikä tahansa muu hajoamisvuodenaika olisi sopinut paremmin. Uuden pyörän kanssa yhteistä maastotaivalta on kertynyt ennen Tahkolle saapumista 150 km. Silti, osat olen varmistanut, kiristänyt, vääntänyt ja kiillottanut niin, ettei niissä nyt suuria yllätyksiä pitäisi tulla. Ja tehnyt samat toimenpiteet vielä edellisiltana toisen ja kolmannenkin kerran. Älä hajoa pyörä, älä hajoa. Tuulivaaran ja Rahasmäen huoltojen välisellä osuudella muutaman minuutin ketju-ratas -rasahtelun jälkeen napsahtaa ketju poikki. Jos joskus maailma mustenee, niin nyt se on ainakin lähellä. Eihän ketjun katkeamisessa itsessään ole ongelmaa, sen pystyy korjaamaan, mutta rahina mietityttää. Työkalu esille, ketju poikki ja pikaliittimet tilalle. Ei oikein meinaa liittimet napsahtaa kiinni, kun näyttää ketjutkin mutaisilta. Ei ole vettä, millä huuhdella. Urheilujuomaa en tuohon tuhlaa, joten ketjun pää suuhun. Kyllä täytyy miehen pitää kovasti harrastuksestaan, kun imeskelee pyörän ketjuja aamulla puoli kuudelta, keskellä metsää, kymmenien hyttysten ympäröimänä. Ketjun päät puhtaina ja liitintä kiinnittäessä kuuluu kolinaa. Oranssipaitainen Kari vilahtaa ohi kysyen, mitä tapahtui. ”Ei hätää”, vastaan. Mies on ok, eli en ole kaatunut ja ottanut osumaa, mutta pieniä teknisiä ketjujen kanssa. Eipä napsahda vieläkään liittimet yhteen vaikka ketjun päät on imeskelty puhtaammaksi kuin mitä ovat olleet tehtaalta tullessa. Mietiskelyä ja urheilujuomakin meinaa pyrkiä rakosta ulos. Yhdistän nämä ajansäästämiseksi ja vessatauon jälkeen saan kuningasidean unohtaa liittimet ja yksinkertaisesti lyhentää ketjua. Mikä oiva idea, eipä vain tullut näin aamusta heti mieleen. Ketjut kuosissa ja käsin putsaamaan kaikki mudat voimansiirrosta. Nyt huolellisesti. Näyttäisi ketju menevän rattaalla ilman ongelmia. Lähden ajamaan. Kevyt välitys ja pyörä tuntuisi toimivan. En uskalla antaa paljoa voimaa kampeen, kun pelkään että ketju katkeaa taas. Muistijäljet palaavat kahden vuoden takaiseen XCM –Joupiskan kisaan, jossa nousen putkelta isohkolla välityksellä Rupulivuoren nousua, kun yhdessä porrasnousussa ketju katkeaa juuri siitä kohtaa, jonka olen paria päivää aiemmin lyhentämällä liittänyt yhteen. Monestikohan vielä korjaan näitä ketjuja jäljellä olevien 140 kilometrin matkalla? Ihme kyllä muita ajajia ei ole ohi mennyt, vaikka pysähdykseen on tuntunut kuluneen ikuisuus. Kolmantena jatkan, vaikka sijoituksella ei enää ole väliä. Toivon vain, että pyörä kestää ja että saan sen värisen Buffin, jota ei saa kaupasta, vaan ainoastaan raa'alla työnteolla metsässä ryynäten. Ajelen varovasti lopun kierrosta. Ja hyppään satulasta juoksuun jokaisen hieman jyrkemmän ylämäen kohdalla. Voimaa on kuin pienessä tai keskisuuressa kylässä. Adrenaliinit huipussa, kiitos ketjujen. Viime vuonna toisen kierroksen lopulla olin jo aika kuitti. Tällä hetkellä en ole tai en ainakaan huomaa, kun jännitän voimansiirtoa ja sen kestävyyttä.

Puolen välin krouvi ajoaikaan 7.20. Kello on saman verran, jos valtakunnassa ei olla yön aikana siirrytty eri aikavyöhykkeelle. Ilma on lämmennyt ja lähtöalueella näkyy jo olevan elämää. Reilun puolentoista tunnin päästä lähtee isot ja nopeat joukot matkantekoon. Pidän pidemmän huoltotauon ja poistan välikerroksen sekä vaihdan kengät ja hanskat puhtaisiin. Pyörän putsaamista, rasvaa ketjulle, taskut täyteen patukoita ja geeliä. Leipää en ottanut, joten aloitan kolmannen kierroksen ajaen kahdella kädellä. Putkelta en uskalla ylämäkiin ajaa ketjun takia. Pyörittelen omaan rauhalliseen tahtiin. Onneksi huolloissa alkaa jo olla väkeä, että voi muutaman sanan vaihtaa mehuhörpyn ohessa. Ilman ajoseuraa kun on tullut matkaa taitettua jo pitkälle yli sata kilometriä. Jännitys alkaa laueta, kun ketjut tuntuvat kestävän. Meno maistuu. Kinahmilla portaita tunkatessa kello kääntyy yhdeksään. Nopeimmat kuskit ovat nyt liikkeellä. Ei pääse näkemään sen kisan voittotaistelua, paitsi jos pyörä sanoo kahdenkeskisen YYA-sopimuksen irti.

Loppukierroksella poluille alkaa tulla ruuhkaa. 25 kilometrin taivaltajat ovat matkassa. Iloisia ilmeitä näkyy, vaikka varmasti käy voimille heilläkin. Ohittelen edellä meneviä ja tietä saan aina pyydettäessä ja usein myös tsemppauksia. Koitan itsekin tsemppailla kanssapyöräilijöitä. (Näin jälkikäteen kirjoitellessa vielä isot kiitokset siitä, että polku aukeni eikä turhia odotteluja tullut.) Kolmannen kierroksen loppulaskussa näkyy jo paljon katsojia, sillä myös kuudenkympin kärki tulee tunnin sisällä näitä polkuja tallaten. Huikean paljon kannustusta ja urheilujuhlan tuntua. Tällaistako olisi oikean urheilijan elämä? Sisäinen pikkupoika pyrkii esiin, joten annetaanpa vauhdin hurmaa katsojille. Alamäki menee omiin taitoihin nähden hieman liian kovalla nopeudella, kuitenkin pystyssä pysyen. Jarrut käryää.

Kolmas kierros päätöksessä aikaan 11.13. Tarkoitus oli lähteä melko rivakkaan viimeiselle etapille, mutta pääsenkin sen sijaan kahdesti haastateltavaksi. Ensiksi kilpailun lääkäri käy haastelemassa tietoja yleisen olotilani suhteen. Totean, että vähän kai jo pitääkin tuntua 180 km maastoajon jälkeen, mutta että kyllä tässä ihan täysissä järjissä ollaan. Tällä kohtaa oli takavasemmalta ilmestynyt mikrofoni, joten maalialueella ollut yleisökin kuuli kyseessä olevan varsin järkevä mies. Vähän nolotti sillä kohtaa. Haastattelija kyseli tovin muun muassa loppulaskusta ja siitä, mikä sai ja milloin sai osallistumaan pitkälle matkalle. Samalla saan väliaikatietoja edellä menevistä ja onnentoivotukset viimeiselle kierrokselle. Tiimo ja Kari menevät kuulemma kaukana edellä. Tosin ei kyllä edes juolahtanut mieleen lähteä kuromaan etumatkaa kiinni. Kovia kuskeja, joiden vauhtiin ei ole minkään sortin mahdollisuutta. Tosin ennen kisaa ei kyllä ajatuksissa ollut myöskään se, että lähden viimeiselle kierrokselle kolmantena.

Haastattelija välittää ajajien kuulumisia kisayleisölle. Kuvassa haastattelijan pihteihin on joutunut tai päässyt Tahkon vuorineuvoksen tittelin tänä vuonna ansainnut Harri Kekola. Kyseisen tittelin saa kymmenestä TahkoMtb -suorituksesta. (Kuva: Karoliina Pienimäki)

Viimeinen kierros alkaa rauhallisesti kuten kolmaskin. Rauhoitan tarkoituksella aavistuksen verran vauhtia kahdesta syystä. Ensinnäkin säälin pyörää, joka on joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon rasitusta mudan ja ravan vuoksi (vältän siis uusia tekniikkamurheita). Toiseksi oma suorituskyky täytyy pitää kunnossa, ettei viimeisellä kierroksella nitkahda missään vaiheessa. Sen lisäksi, että totaalinen sippi vaikuttaisi tähän kisaan, painaa vaakakupissa myös osallistuminen OffroadFinnmarkiin kolmen viikon kuluttua. Siellä tätä herkkua on tarjolla Tahkoon suhteutettuna viiden kierroksen matkan verran.

Neljännellä Kinahmin taivaanportaiden nousulla poluille osuu 60 km:n viimeisen lähdön osallistujia. Myös tätä joukkoa on kiittäminen, sillä ohittamiset sujuvat ongelmitta koko loppumatkan. Ja jälleen tsemppauksia matkaevääksi, iso kiitos siitä! Tuulivaaran huollossa pikainen tauko, jonka aikana kuulen takaa huudahduksen: ”Hyvä Mikko!”. Suu täynnä suolakurkkua en kykene vastaamaan kiittämällä, muuta kuin mielessäni. Harmittaa, kun en huomannut, kuka tsemppasi. Hyvä fiilis! Viimeisen huollon, Rahasmäen ohitan. Olikohan virhe, kun siinä on yleensä parhaat tarjoilut, kuten vohveleita. Pitkän teknisen laskun alussa takaa tulee vauhdilla ohi 120 km kisan kärki, Ville Mäkelä. Saman laskun pohjalla suhahtaa seurakaveri Aki Korpela vauhdilla ohi. Tsemppaamme pikaisen näkemisen aikana toisiamme ja keltainen paita häipyy kauas horisonttiin. Aki on ajamassa upeasti toiseksi! Granden alkuvaiheilla ohitse ajaa Jaakko Mäkelä 120 kisan kolmantena. Tamperelaismetsissä ajaneiden menestys 120 km matkalla on huikeaa. Viimeistä ylämäkeä pukkaa ja nousen putkelle ja runttaan voimieni tunnossa ketjuista välittämättä. Eivät katkenneet. Tahkonrinteiden laella neljättä ja tässä kisassa viimeistä kertaa. Nyt en enää kehtaa jutella lehmille, sen verran on ihmisiä reitin varrella. Loppulasku huolellisesti alas ja maalialueelle vievää hiekkatietä niin lujaa kuin jaloista pääsee, vaikkei nyt ainakaan sijoituksen puolesta ole enää edes kiire. Olen kolmas sarjassa 240km. 

 Maalissa 15 tunnin ja 28 minuutin puurtamisen päätteeksi. Kelpaa tuulettaa! (Kuva: Outi Jussila)

Maalissa onnittelen 120 km:n kärkikolmikon ja hetken kuluttua kuulen 120 km:n neljättä maaliin päässyttä haastateltavan. Ei piru, sehän on Arin ääni. Mies on sijoittunut todella kovassa kahden kierroksen sarjassa neljänneksi! Täydellistä! Ei aikaakaan, kun Jarkko on maalissa, hienosti kuudentena. Anssi täydentää mökkiseurueemme menestyksen kahdeksannella sijallaan 240 km sarjassa. Onnea Rivitahko 4!

Koostetta kisasta:

Sarja M 240 km

1. Tiimo Tõnisson, Porter Racing, Estonia
2. Kari Veikkolainen, Korson Kaiku
3. Mikko Petäjämäki, Kaupin Kanuunat

Matkaan lähti 20 järjestävän organisaation hyväksymää huimapäätä. Maalin saavutti 9 kuskia.

 Sarjan 240 km kolmen kärki. Kari (vas.), Tiimo ja Mikko. (Kuva: Outi Jussila)

Tilastoa omasta ajosta (Polar RS800CX):

1. kierroksen väliaika: 3.20 (kierros 3.20)
2. kierroksen väliaika: 7.20 (4.00)
3. kierroksen väliaika: 11.13 (3.53)
4. kierros, loppuaika: 15.28;35,3 (4.15)

Keskisyke 145, maksimisyke 185

Lämpötila: max 26 °C, min 6 °C, avg 14 °C

Nopeus (km/h): max 48.6, avg 16.2

Matka 240,49 km,

Joitain menetyksiäkin matkalla tuli:

-         11 413 kcal

-         nestettä hikenä, sekä 9 x käärmenäyttely, ei kiinteitä menetyksiä.

-         hieman ketjua

-         muovituppi ohjaustangon päästä