Prologi
Ei se matka tapa vaan se vauhti. Sanonta on totaalisen
loppuun kulunut, mutta aina vaan niin täyttä totta. Siihen nojaten uskaltauduin
sinä eräänä helmikuisena iltana, kun Mikko ehdotti of300:lle lähtemistä,
näyttämään vihreää valoa. Eihän 300
kilometriä nyt ole mikään kohtuuton matka pyörällä. Ja kyse
olisi kuitenkin maksimissaankin vain 36 tunnin suorituksesta – muutama vuosi
sitten samoilla leveyksillä seikkailtiin reilu 100 tuntia pidempään. Maastopyöräilyssä
tuota puhdasta matkan ja vauhdin välistä kaavaa tosin häiritsee välillä pahasti
yksi lisämuuttuja: maaston teknisyys. Ja allekirjoittaneen kohdalla sen rooli
voi olla erittäin ratkaiseva. Minulle kuitenkin vakuutettiin, ettei luvassa ole
satojen kilometrien Kinahmi – ei siis tarvitsisi pelätä koko matkaa henkensä
puolesta. Reissusta saattaisi siis selvitä myös henkisesti.
Kisa
Kisan kulun Mikko kävi jo läpi omassa tekstissään, mutta
tässä vielä muutamia ajatuksia matkan varrelta.
Oma suosikkipätkäni oli väli Altasta Tuttebergetiin. Kun
alun tieosuuksien jälkeen noustiin ylös tunturiin, avautui edessä huikean
avarat maisemat ja viimeistään silloin muu maailma unohtui. Ajoura oli
teknisesti helppoa, suota oli vähän ja kun jalat olivat vielä tuoreet, tuntui
matka etenevän kuin siivillä. Maastopyöräilyä parhaimmillaan!
Samaa vauhdin hurmaa ei koettu Jotka Mollisjokk välillä.
Suopainanteen jälkeen nousu tömpäreelle ja heti perään kivinen lasku seuraavaan
suopainanteeseen. Tämä toistui kymmeniä ja taas kymmeniä keroja (ainakin niitä
tuntui olevan noin paljon…). Kun ylämäkeen piti aina lähteä nollavauhdista,
eikä missään välissä saanut pyöritellä edes pientä hetkeä rennosti, alkoi
reisistä loppua puhti. Mikko kuunteli jossain kohtaa hiukan huolestuneena
puhinaani ja voihkinaani. Vakuutin, etten ollut lopullisesti simahtamassa, vaan
kyse on ihan normaaleista pitkän kisan ylämäkiääntelyistä :)
Kivikkojumpasta nauttiville oli tarjolla muutamia miehekkään
pituisia settejä. Itse en valitettavasti kuulu kyseiseen ihmisryhmään. Pyörä
tuntui monessa kohtaa pomppivan enemmän vertikaalisuunnassa, kuin liikkuvan
horisontaalisesti. Kommentoin jossain kohtaa tuskastuneena, että maksaisin heti
vitosen, jos joku tasoittaisi polun edes muutamien satojen metrien matkalta. Valitettavasti
kenelläkään ei tuntunut olevan huutavaa rahapulaa.
Aina ei voi olla hyvä olla. Tämä seikkailu-urheilupiireissä kehitetty
sanonta oli pidettävä mielessä myös tällä reissulla: Unohda mukavuusalueet ja
keskity etenemiseen. Kun eteen tuli joki, kahlattiin suorilta yli, vaikka
märkyys ulottui välillä reisiin asti. Kun reitti vei suolle, ei mutakohtia
lähdetty kiertelemään, vaan talsittiin haisevan liejun läpi toivoen, ettei jalka
uppoa kovin syvälle. Kun oli kylmä, ajateltiin, että jossain kohtaa tulee kyllä
taas ylämäki, jossa lämpiää. Voisihan sitä alkaa säätämään, mutta se jos joku
vie turhaa aikaa. Ja kyse on kuitenkin vaan reilusta vuorokaudesta.
Viimeisten tuntien aikana mahassa oli epämääräisen
kisaruokavalion seurauksena jo tosi kupliva olo ja energianpuute alkoi vaikuttaa
myös pääkopassa. Tiepätkien alamäet näyttivät silmään paljon vauhdikkaammilta,
kuin miltä ne jaloissa tuntuivat, ja singletrackilla olin monessa kohtaa varma,
ettei ohjaustanko voi mahtua puiden välistä, vaikka sama kohta oli tullut
ajettua toiseen suuntaan jo kahteen otteeseen. Kun kello oli viisi, Mikko
totesi, että kai me nyt tämä alle vuorokauteen hoidetaan. Ihan niin kuin sillä
olisi ollut jotain merkitystä – ja silti piti kaivaa viimeiset voimanrippeet ja
sisunpuuskat esiin. Muutama kilometri sujui vauhdilla, mutta sitten
kokonaisvaltaisen ällöttävä olo vei voiton. Päätimme, että säästämme mieluummin
voimia myös maaliin pääsystä iloitsemiseen. Niinpä viimeiset kilometrit
otettiin rauhassa. Kun Altan kävelykatu sitten avautui eteemme, oli aika
voittaja fiilis :)
Ja ne kolme minuuttia, joilla vuorokauden rajapyykki ylittyi, eivät olisi
voineet juuri vähempää kiinnostaa.
Lämmin suihku sai kropan lopullisesti uskomaan, että nyt se
on ohi. Ja kun adrenaliinin rippeet valuivat lattiakaivoon, ottivat
jälkituntemukset vallan. Olo oli totaalisen piesty. Takapuolta kirveli, polvea
jomotti ja nilkat alkoivat turvota. Kaikki lihakset olivat kosketusarkoja –
ojentajat, hauikset, hartiat, selkä, rintalihakset, vatsalihakset, etureidet,
pohkeet… Ilmeisen kokonaisvaltaisesta suorituksesta lienee siis ollut kyse :)
Hirveä nälkä, mutta ei oikein tiedä, mitä tekisi mieli, eikä
varsinkaan sitä, mitä oikeasti pystyisi syömään. Tämä klassinen pitkien kisojen
jälkeinen tunne valtasi pari tuntia maaliintulosta. Pitsaa? Ei, liian rasvaista
ja juustoista. Pastaa? Ei, suutuntuma ällöttää. Salaattia? Ei, liikaa
pureskeltavaa. Ruuansulatuskanava ehtii vuorokauden geeli- ja patukkakuurin
aikana muuttua jo aika krantuksi. Lopulta
juhlistimme podiumpaikkaa kymmenellä erimakuisella jugurtilla ja muutamalla
sipsillä. Kuohari sai jäädä odottamaan tukevampaa olotilaa…
Kalusto on valmiina koitokseen - kuinkahan kuskit? (Kuva: Aki Pekkanen) |
Lähdön tunnelmaa Altan keskustassa. (Kuva: Aki Pekkanen) |
Ensimmäisellä huoltopisteellä on täysi tohina päällä. (Kuva: Aki Pekkanen) |
Matka jatkuu Masista - vielä on hymy herkässä. (Kuva: Aki Pekkanen) |
Huoltojoukot seuraavat, missä team 349 taivaltaa. GPS-seuranta toimi poikkeuksellisen hyvin. (Kuva: Aki Pekkanen) |
Ansaitut maalituuletukset! (Kuva: Aki Pekkanen) |
Epilogi
Kisasta on nyt kulunut viikko. Ajatus takapuolen
istuttamisesta satulan päälle tuntuu edelleen vastanmieliseltä (Mikkohan kävi
jo tiistaina spinningissä – hullu) ja polveen kiviosuman plus rasituksen
yhteisvaikutuksesta tullut bursitis takaa sen, ettei pyörän selkään ole hetkeen
asiaa. Mutta tämä hinta kannatti ehdottomasti maksaa hienosta kokemuksesta.
Olemme enemmän kuin tyytyväisiä siihen, miten kisasta
suoriuduimme. Pystyimme tekemään omaan kunto- ja taitotasoomme nähden
maksimaalisen ja optimaalisen suorituksen. Tai tarkennetaan hiukan – minun
kunto- ja taitotasooni nähden maksimaalisen ja joukkueena optimaalisen
suorituksen. Kyllähän Mikko olisi kadonnut saman tien horisonttiin, jos olisi
alkanut tosissaan polkea. Mutta joukkuekisan ydin piileekin siinä, että
yhteistyöllä aikaan saadaan parempi tulos kuin pelkällä jäsenten suoritusten
ynnäämisellä. Tämä korostuu sekajoukkueessa, jossa molempien ollessa ”tosi
hyviä” mies on silti luonnostaa kovempi pala. Niinpä annoin Mikon mieli hyvin
työntää molempia pyöriä ajamiseen liian jyrkissä tai teknisissä ylämäissä ja
lampsin tyytyväisenä perässä evästä syöden – tiesin edestä kuuluvan raskaan puuskutuksen
loppuvan heti kun päästiin taas ajamaan ja minä määräsin tahdin. Samoin
kiinnitin mielelläni vetokuminauhan ohjaustankoon aina kun tiepätkällä tuli
eteen pidempi ylämäki. Avun ottamista ei pidä hävetä, eikä siitä ole mitään
järkeä kiukulla kieltäytyä – tarkoitus ei ole millään tavalla korostaa toisen
heikkouksia, vaan edesauttaa joukkueen parasta mahdollista suoritusta. Sekajoukkueilla
homma yleensä toimii, mutta miesjoukkueilla olisi tässä paljon opittavaa.
Sekasarjan kärjen lopputulosten osalta ei jäänyt
jossiteltavaa – jokainen ansaitsi paikkansa omalla suorituksellaan ja järjestys
oli oikea. Aina voidaan tietysti spekuloida: Jos emme olisi syöneet
Suosjavrella lohikeittoa, vaan jatkaneet suoraan matkaa, olisimme mahdollisesti
saaneet kakkoseksi tuleen sekajoukkueen kiinni ennen Masia ja päässeet lähtemään
kisan loppuosaan yhtä aikaa? Mutta yhtälailla toisinpäin: Jos emme olisi
syöneet Suosjavrella, olisimmeko pystyneet ajamaan seuraavaa väliä koko kisan kymmenenneksi
nopeimpaan aikaan? Jos joku haluaa leikkiä näillä ajatuksilla, niin
kisasivuilta löytyy runsaasti yksityiskohtaista dataa pyöriteltäväksi. Me emme
kaikkien numeroiden näkemisen jälkeenkään tekisi mitään toisin.
Suosittelenko kisaa muille? Ehdottomasti. Järjestelyt
toimivat, ruuhkia ei ollut, tunnelma oli leppoisa ja maisemat olivat mahtavat –
pystyin siis välillä nostamaan katseeni ajourasta! Reitti oli ainakin tänä
vuonna pääosin mukavan ajettavaa jopa minun vajavaisilla teknisillä taidoillani.
Ja jos suossa rämpiminen ei aiheuta suurempia inhoreaktioita, niin go for it.
Kinahmin laskuista ja Syötteen pitkospuilta tutut ajatukset touhun
järjettömyydestä eivät Norjassa nousseet kertaakaan mieleen.
Erään ultrajuoksijaystäväni parempi puolisko totesi kerran
miehelleen, että tämän käsitys ihmisen normaalista suorituskyvystä on täysin
vääristynyt, koska kaveripiiri koostu hulluista elämäntapaurheilijoista. Tunnen
piston sisälläni ja myönnän, että tässä voi olla jotain perää… Mutta silti
väitän, ettei of300 ole mikään ylitsepääsemätön haaste peruskuntoiselle
maastopyöräilijälle, joka säännöllisesti polkee useamman tunnin ja useamman
kymmenen kilometrin lenkkejä. Kun malttaa edetä rauhallista retkivauhtia,
tankkaa kunnolla kaikilla huoltopisteillä ja taluttaa kaikki pätkät, joissa ajamalla
mittari menee punaiselle, on hyvät eväät suoriutua matkasta. Ei se matka tapa
vaan se vauhti. Ja seuraavalla kerralla voi sitten jo alkaa tosissaan kokeilla
rajojaan…
Kiitos Lauralle! Tämä kirjoitus antoi vastauksia ajatuksiini. Eipä tarvitse sitten kysellä niin paljon, kun tavataan. Olette mielenkiintoinen pari kisaan. Mikko parempi maastopyöräilijänä, mutta Lauralla varmaankin enemmän tietotaitoa pitkästä suorituksesta.
VastaaPoistaEn nyt ehkä kuitenkaan ole lähdössä tuollaiseen suoritukseen, vaikka hullun leimaa kannankin...
Kiitos Laura myös sinun tuntemuksista kisasta. On mukava lukea myös sinun fiiliksiä. Analyytikot ja spekuloijat pyöritelköön numeoita, mutta päasia on teidän tyytyväisyys omaan taktiikkaan ja suoritukseen. Ehkä podium-paikka myös vahvistaa sen, että ei tuota suoritusta hirmuisesti kannata muuttaa mihinkään suuntaan!
VastaaPoista