torstai 8. elokuuta 2013

Vieraskynä: of300 tunnelmia



Prologi

Ei se matka tapa vaan se vauhti. Sanonta on totaalisen loppuun kulunut, mutta aina vaan niin täyttä totta. Siihen nojaten uskaltauduin sinä eräänä helmikuisena iltana, kun Mikko ehdotti of300:lle lähtemistä, näyttämään vihreää valoa. Eihän 300 kilometriä nyt ole mikään kohtuuton matka pyörällä. Ja kyse olisi kuitenkin maksimissaankin vain 36 tunnin suorituksesta – muutama vuosi sitten samoilla leveyksillä seikkailtiin reilu 100 tuntia pidempään. Maastopyöräilyssä tuota puhdasta matkan ja vauhdin välistä kaavaa tosin häiritsee välillä pahasti yksi lisämuuttuja: maaston teknisyys. Ja allekirjoittaneen kohdalla sen rooli voi olla erittäin ratkaiseva. Minulle kuitenkin vakuutettiin, ettei luvassa ole satojen kilometrien Kinahmi – ei siis tarvitsisi pelätä koko matkaa henkensä puolesta. Reissusta saattaisi siis selvitä myös henkisesti.    

Kisa

Kisan kulun Mikko kävi jo läpi omassa tekstissään, mutta tässä vielä muutamia ajatuksia matkan varrelta.

Oma suosikkipätkäni oli väli Altasta Tuttebergetiin. Kun alun tieosuuksien jälkeen noustiin ylös tunturiin, avautui edessä huikean avarat maisemat ja viimeistään silloin muu maailma unohtui. Ajoura oli teknisesti helppoa, suota oli vähän ja kun jalat olivat vielä tuoreet, tuntui matka etenevän kuin siivillä. Maastopyöräilyä parhaimmillaan!

Samaa vauhdin hurmaa ei koettu Jotka Mollisjokk välillä. Suopainanteen jälkeen nousu tömpäreelle ja heti perään kivinen lasku seuraavaan suopainanteeseen. Tämä toistui kymmeniä ja taas kymmeniä keroja (ainakin niitä tuntui olevan noin paljon…). Kun ylämäkeen piti aina lähteä nollavauhdista, eikä missään välissä saanut pyöritellä edes pientä hetkeä rennosti, alkoi reisistä loppua puhti. Mikko kuunteli jossain kohtaa hiukan huolestuneena puhinaani ja voihkinaani. Vakuutin, etten ollut lopullisesti simahtamassa, vaan kyse on ihan normaaleista pitkän kisan ylämäkiääntelyistä :)

Kivikkojumpasta nauttiville oli tarjolla muutamia miehekkään pituisia settejä. Itse en valitettavasti kuulu kyseiseen ihmisryhmään. Pyörä tuntui monessa kohtaa pomppivan enemmän vertikaalisuunnassa, kuin liikkuvan horisontaalisesti. Kommentoin jossain kohtaa tuskastuneena, että maksaisin heti vitosen, jos joku tasoittaisi polun edes muutamien satojen metrien matkalta. Valitettavasti kenelläkään ei tuntunut olevan huutavaa rahapulaa.    

Aina ei voi olla hyvä olla. Tämä seikkailu-urheilupiireissä kehitetty sanonta oli pidettävä mielessä myös tällä reissulla: Unohda mukavuusalueet ja keskity etenemiseen. Kun eteen tuli joki, kahlattiin suorilta yli, vaikka märkyys ulottui välillä reisiin asti. Kun reitti vei suolle, ei mutakohtia lähdetty kiertelemään, vaan talsittiin haisevan liejun läpi toivoen, ettei jalka uppoa kovin syvälle. Kun oli kylmä, ajateltiin, että jossain kohtaa tulee kyllä taas ylämäki, jossa lämpiää. Voisihan sitä alkaa säätämään, mutta se jos joku vie turhaa aikaa. Ja kyse on kuitenkin vaan reilusta vuorokaudesta.

Viimeisten tuntien aikana mahassa oli epämääräisen kisaruokavalion seurauksena jo tosi kupliva olo ja energianpuute alkoi vaikuttaa myös pääkopassa. Tiepätkien alamäet näyttivät silmään paljon vauhdikkaammilta, kuin miltä ne jaloissa tuntuivat, ja singletrackilla olin monessa kohtaa varma, ettei ohjaustanko voi mahtua puiden välistä, vaikka sama kohta oli tullut ajettua toiseen suuntaan jo kahteen otteeseen. Kun kello oli viisi, Mikko totesi, että kai me nyt tämä alle vuorokauteen hoidetaan. Ihan niin kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä – ja silti piti kaivaa viimeiset voimanrippeet ja sisunpuuskat esiin. Muutama kilometri sujui vauhdilla, mutta sitten kokonaisvaltaisen ällöttävä olo vei voiton. Päätimme, että säästämme mieluummin voimia myös maaliin pääsystä iloitsemiseen. Niinpä viimeiset kilometrit otettiin rauhassa. Kun Altan kävelykatu sitten avautui eteemme, oli aika voittaja fiilis :) Ja ne kolme minuuttia, joilla vuorokauden rajapyykki ylittyi, eivät olisi voineet juuri vähempää kiinnostaa.

Lämmin suihku sai kropan lopullisesti uskomaan, että nyt se on ohi. Ja kun adrenaliinin rippeet valuivat lattiakaivoon, ottivat jälkituntemukset vallan. Olo oli totaalisen piesty. Takapuolta kirveli, polvea jomotti ja nilkat alkoivat turvota. Kaikki lihakset olivat kosketusarkoja – ojentajat, hauikset, hartiat, selkä, rintalihakset, vatsalihakset, etureidet, pohkeet… Ilmeisen kokonaisvaltaisesta suorituksesta lienee siis ollut kyse :)

Hirveä nälkä, mutta ei oikein tiedä, mitä tekisi mieli, eikä varsinkaan sitä, mitä oikeasti pystyisi syömään. Tämä klassinen pitkien kisojen jälkeinen tunne valtasi pari tuntia maaliintulosta. Pitsaa? Ei, liian rasvaista ja juustoista. Pastaa? Ei, suutuntuma ällöttää. Salaattia? Ei, liikaa pureskeltavaa. Ruuansulatuskanava ehtii vuorokauden geeli- ja patukkakuurin aikana muuttua jo aika krantuksi. Lopulta juhlistimme podiumpaikkaa kymmenellä erimakuisella jugurtilla ja muutamalla sipsillä. Kuohari sai jäädä odottamaan tukevampaa olotilaa… 

Kalusto on valmiina koitokseen - kuinkahan kuskit? (Kuva: Aki Pekkanen)

Lähdön tunnelmaa Altan keskustassa. (Kuva: Aki Pekkanen)

Ensimmäisellä huoltopisteellä on täysi tohina päällä. (Kuva: Aki Pekkanen)

Matka jatkuu Masista - vielä on hymy herkässä. (Kuva: Aki Pekkanen)

Huoltojoukot seuraavat, missä team 349 taivaltaa. GPS-seuranta toimi poikkeuksellisen hyvin. (Kuva: Aki Pekkanen)

Ansaitut maalituuletukset! (Kuva: Aki Pekkanen)


Epilogi

Kisasta on nyt kulunut viikko. Ajatus takapuolen istuttamisesta satulan päälle tuntuu edelleen vastanmieliseltä (Mikkohan kävi jo tiistaina spinningissä – hullu) ja polveen kiviosuman plus rasituksen yhteisvaikutuksesta tullut bursitis takaa sen, ettei pyörän selkään ole hetkeen asiaa. Mutta tämä hinta kannatti ehdottomasti maksaa hienosta kokemuksesta.

Olemme enemmän kuin tyytyväisiä siihen, miten kisasta suoriuduimme. Pystyimme tekemään omaan kunto- ja taitotasoomme nähden maksimaalisen ja optimaalisen suorituksen. Tai tarkennetaan hiukan – minun kunto- ja taitotasooni nähden maksimaalisen ja joukkueena optimaalisen suorituksen. Kyllähän Mikko olisi kadonnut saman tien horisonttiin, jos olisi alkanut tosissaan polkea. Mutta joukkuekisan ydin piileekin siinä, että yhteistyöllä aikaan saadaan parempi tulos kuin pelkällä jäsenten suoritusten ynnäämisellä. Tämä korostuu sekajoukkueessa, jossa molempien ollessa ”tosi hyviä” mies on silti luonnostaa kovempi pala. Niinpä annoin Mikon mieli hyvin työntää molempia pyöriä ajamiseen liian jyrkissä tai teknisissä ylämäissä ja lampsin tyytyväisenä perässä evästä syöden – tiesin edestä kuuluvan raskaan puuskutuksen loppuvan heti kun päästiin taas ajamaan ja minä määräsin tahdin. Samoin kiinnitin mielelläni vetokuminauhan ohjaustankoon aina kun tiepätkällä tuli eteen pidempi ylämäki. Avun ottamista ei pidä hävetä, eikä siitä ole mitään järkeä kiukulla kieltäytyä – tarkoitus ei ole millään tavalla korostaa toisen heikkouksia, vaan edesauttaa joukkueen parasta mahdollista suoritusta. Sekajoukkueilla homma yleensä toimii, mutta miesjoukkueilla olisi tässä paljon opittavaa.

Sekasarjan kärjen lopputulosten osalta ei jäänyt jossiteltavaa – jokainen ansaitsi paikkansa omalla suorituksellaan ja järjestys oli oikea. Aina voidaan tietysti spekuloida: Jos emme olisi syöneet Suosjavrella lohikeittoa, vaan jatkaneet suoraan matkaa, olisimme mahdollisesti saaneet kakkoseksi tuleen sekajoukkueen kiinni ennen Masia ja päässeet lähtemään kisan loppuosaan yhtä aikaa? Mutta yhtälailla toisinpäin: Jos emme olisi syöneet Suosjavrella, olisimmeko pystyneet ajamaan seuraavaa väliä koko kisan kymmenenneksi nopeimpaan aikaan? Jos joku haluaa leikkiä näillä ajatuksilla, niin kisasivuilta löytyy runsaasti yksityiskohtaista dataa pyöriteltäväksi. Me emme kaikkien numeroiden näkemisen jälkeenkään tekisi mitään toisin.

Suosittelenko kisaa muille? Ehdottomasti. Järjestelyt toimivat, ruuhkia ei ollut, tunnelma oli leppoisa ja maisemat olivat mahtavat – pystyin siis välillä nostamaan katseeni ajourasta! Reitti oli ainakin tänä vuonna pääosin mukavan ajettavaa jopa minun vajavaisilla teknisillä taidoillani. Ja jos suossa rämpiminen ei aiheuta suurempia inhoreaktioita, niin go for it. Kinahmin laskuista ja Syötteen pitkospuilta tutut ajatukset touhun järjettömyydestä eivät Norjassa nousseet kertaakaan mieleen.

Erään ultrajuoksijaystäväni parempi puolisko totesi kerran miehelleen, että tämän käsitys ihmisen normaalista suorituskyvystä on täysin vääristynyt, koska kaveripiiri koostu hulluista elämäntapaurheilijoista. Tunnen piston sisälläni ja myönnän, että tässä voi olla jotain perää… Mutta silti väitän, ettei of300 ole mikään ylitsepääsemätön haaste peruskuntoiselle maastopyöräilijälle, joka säännöllisesti polkee useamman tunnin ja useamman kymmenen kilometrin lenkkejä. Kun malttaa edetä rauhallista retkivauhtia, tankkaa kunnolla kaikilla huoltopisteillä ja taluttaa kaikki pätkät, joissa ajamalla mittari menee punaiselle, on hyvät eväät suoriutua matkasta. Ei se matka tapa vaan se vauhti. Ja seuraavalla kerralla voi sitten jo alkaa tosissaan kokeilla rajojaan…

2 kommenttia:

  1. Kiitos Lauralle! Tämä kirjoitus antoi vastauksia ajatuksiini. Eipä tarvitse sitten kysellä niin paljon, kun tavataan. Olette mielenkiintoinen pari kisaan. Mikko parempi maastopyöräilijänä, mutta Lauralla varmaankin enemmän tietotaitoa pitkästä suorituksesta.

    En nyt ehkä kuitenkaan ole lähdössä tuollaiseen suoritukseen, vaikka hullun leimaa kannankin...

    VastaaPoista
  2. Kiitos Laura myös sinun tuntemuksista kisasta. On mukava lukea myös sinun fiiliksiä. Analyytikot ja spekuloijat pyöritelköön numeoita, mutta päasia on teidän tyytyväisyys omaan taktiikkaan ja suoritukseen. Ehkä podium-paikka myös vahvistaa sen, että ei tuota suoritusta hirmuisesti kannata muuttaa mihinkään suuntaan!

    VastaaPoista