Kun kaikki hullut numeroidaan - Kainuulainen sprintti

Hiihtokausi sai huipennuksensa, kun lauantaina 24.3. hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin. Alkuun 60 kilometriä perinteisellä ja varikkokäynnin jälkeen 60 km vapaalla hiihtotyylillä. Siitä siis seuraavaksi.

Päivässä oli suuren urheilujuhlan tuntua. Olihan jo hotelliaamiaisella itse ”Bupi” Wallenius samaan aikaan päivää aloittamassa. Tosin ei tullut samaan pöytään aamupuurolle eikä myöskään sittemmin kisan lähtöviivalle. Työt saattoivat haitata harrastusta.

Seuraavana kisakeskukselle ja lähtöalueelle ihmettelemään, keitä muita hulluja on Kainuulaiselle sprinttimatkalle osallistunut. Ja olihan niitä varikkoalueella jokunen, kaikkiaaan 32 kisajärjestäjän mukaan.

Vuokattihiihdon 60 km.n reitti. Tämän sai halutessaan kiertää sekä perinteisellä että vapaalla.

Startti perinteisen 60km kisaajien sekä sprinttimiesten (ja kahden naisen) osalta tapahtui yhdeksältä. Matkaan lähdettiin Vuokatin urheiluopiston edustalla olevalta kentältä, jonka jälkeen kahdella ladulla jonoteltiin parempia asemia. Kun lähtee hiihtämään 120 km:n urakkaa, ei suurempaa kiirettä pitäisi olla ensimmäisten kilometrien aikana. Halusin kuitenkin löytää sopivaa vauhtia etenevän letkan, joten höntyilyksihän tuo aloitus meni. Sykkein kerrottuna ensimmäiset 20 minuuttia menivät karvan yli 180 bpm keskiarvolla. Valmennusoppaissa annetaan hieman erilaista vinkkiä pitkäkestoisen suorituksen aloittamiseksi. Meno tasaantui, kun hyppyrimäkeä kiertävistä kumpumaastoista päästiin tasaisemmille osuuksille. Ensimmäiset mäet alkoivat Vuokatin laskettelurinteiden kohdilta. Sen verran olivat jyrkkiä tömpäreitä, että pohja oli mennyt puuroksi. Haarakäynnissä menin letkan mukana mäkiä ylös, miettien samalla lähitulevaisuutta. Noinkohan olisi riittävästi virtaa koneessa kuokkia mäki ylös seuraavalla kierroksella. Vaikka monia nousumetrejä oli kierroksella vielä edessä, tuntui meno melko sujuvalta. Huoltopisteillä otin rauhallisesti, urheilujuomasta nautiskellen. Ensimmäisen kierroksen sain valmiiksi ajassa 3h 28min. Kuuluttajan mukaan olin tullut kahdeksantena vaihtoalueelle.

Mononvaihtoprojektin otin rauhallisella tahdilla energiaa ja nestettä nauttien. Toiselle kierrokselle lähtiessäni oli jo kymmeneskin sprintin taivaltaja tullut suksien vaihtoon. Oletuksena siis oli, että kymmenentenä lähdin toiselle kierrokselle.

 Vuokattihiihdon reittiprofiili sisälsi mukavan määrän nousumetrejä.

Henkisesti vaikein hetki koitti heti toisen kierroksen ensikilometreillä. Sopiva määrä nousuja reitin alussa yhdistettynä tulevan matkan pituuden tiedostamiseen saivat mielen mietteliääksi. Lähdin rauhallisesti myllyttämään pääosin wassua hiihtämällä. Matka jatkui toisella kierroksella noin puoleenväliin saakka itsekseen hiihdellen. Takaa tuli pari hiihtäjää tuoreemmalla vauhdilla ohitse. Yksi ohittaneista tsemppasi pysymään peesissä. Tästä sain aavistuksen lisää vauhtia hiihtooni. Kiitokset peesiavusta tätäkin kautta! Noin 100 kilometrin hiihtämisen jälkeen alkoivat sisäreidet kramppailemaan. Aluksi vuorotellen, lopulta samanaikaisesti. Hetkeen en tuota kramppailun ihanuutta ole kokenut, viimeksi muistaakseni vajaat pari vuotta sitten Tahkolla maastopyöräillessä. Silloin oli matkana 180 km ja myös silloin krampit iskivät samalla tavoin noin 100 km.n matkan jälkeen. Liekö sitten henkistä sorttia, kun siirrytään kolminumeroisiin lukuihin. Kainuulaisen sprintin loput parikymmentä kilometriä menivät kramppeja vältellen (tai ainakin sitä yrittäen), hitaasti, mutta varmasti. Maaliin pääsin ajassa 7 tuntia 23 minuuttia ja 32 sekuntia, runsaan tunnin verran kärjestä jääneenä. Sitkeitä sissejä tältä matkalta maaliin pääsi 30 hiihtäjää. Onnittelut kaikille meille. Olihan urakka!