TahkoMtb 2017 -tänä vuonna kolmen kierroksen verran

Palataan edellisten ulkomaanmatkojen jälkeen takaisin kotipuoleen, mutta kuitenkin itäiselle puolelle Suomea. Kisaraporttia luvassa siis Nilsiän seudulta, tutummin TahkoMtb:n maastoista.

Tahkolla pisin matka vuorottelee siten, että parittomina vuosina matka on kolmen, parillisina vuosina neljän kierroksen verran. Luvassa tämän vuoden kisassa oli siis 180 kilometrin verran maastopyöräilyn juhlaa.

Kulunut kevät on harjoitteluni osalta ollut varsin katkonainen ja harjoitusmäärät niin touko- kuin kesäkuussa ovat jääneet noin puoleen verrattuna aiempiin vuosiin. Syynä tähän ovat olleet poikkeuksellisen sitkeät flunssakaudet. Toisaalta viikko alppimäkien nousua tuli Tahkon kannalta otolliseen aikaan, joskaan se ei ollut perimmäinen syy poiketa kesälomareissulla Itävallassa. Etukäteen jännitti oma suorituskyky sen verran, ettei oikein tiennyt, millaista kyytiä kisassa uskaltaisi lähteä näitä polkuja tallaamaan.

Kolmen kierroksen kisa Tahkolla oli itselleni järjestyksessään kolmas. Viimeksi ajoin tämän matkan neljä vuotta sitten. Silloin kisani päättyi toiselle sijalle, Pasi Pohjasvuon painaessa hurjaa kyytiä läskipyörällään voittoon. Tänä vuonna läskipyöriä lähtöviivalle myös tällä hurjalla matkalla asettui poikkeuksellisen paljon. Etukäteen ajattelin podiumin karkaavan tänä vuonna tavoittamattomiin, sen verran kovia nimiä matkaan oli ilmoittautunut. Mukaan olivat ilmoittautuneet aiemmat Tahkon voittajat Pohjasvuo, Aki Färm ja Ville Mäkelä. Kovimpana nimenä tätä kisaa ajatellen mainittakoon Färm, joka lähti tavoittelemaan hurjaa kolme tuntia per kierros -tahtia koko kolmen kierroksen ajaksi. Myöhemmin sekä oma sijoitukseni, että edellä mainittu hurja voittoaikatavoite osuivat ennakko-odotuksien mukaisiksi.

Matkaan lähdettiin aiempien kertojen tapaan klo 5.00. Heti alussa neljän ajajan ryhmä erottui muusta ryhmästä. Kinahmille vievän ensimmäisen polkunousun kohdassa kärkikaksikko lähti omaa kyytiään ja ajoin Villen kanssa yhdessä matkaa ensimmäisen kierroksen ajan. Takana tulevia ei näkynyt. Vasta ensimmäisen kierroksen loppulaskussa takana näkyi kaksi kuskia, Ville Perälä ja Vili Arvonen (joista Vili teki matkaa FatBikella!).

TahkoMtb tarjoaa välillä nousuja kivuttavaksi. Kuva: TahkoMtb

Ripeiden huoltojen jälkeen matka jatkui toiselle kierrokselle. Lähdimme samaan aikaan Mäkelän kanssa taittamaan matkaa, tässä kohtaa sijoilla 4. ja 5. Perälä oli ehtinyt lähteä vaihdosta aiemmin, mutta Nilsiästä alkaen jatkoimme matkaa kolmisin. Käytännössä toinen kierros meni sijoitusten osalta siten, että kärkikaksikko teki omaa matkaansa jo kaukana edellä, mutta sijat 3.-6. etenivät minuutin sisällä lähes koko kierroksen.

Noin 100 kilometrin kohdalla itselleni sattui Tuulivaaran jälkeisessä lyhyessä irtokivilaskussa huolimattomuusvirhe, jonka seurauksena tein tuttavuutta ajouran vieressä sijaitseviin kiviin oikea kylki edellä. Onni oli onnettomuudessa. Kypärä suojasi hyvin kovasta kopsahduksesta huolimatta. Samoin olkapää osui kivikkoon hartialihaksen kohdalta solisluun sijaan. Kovimman iskun itseensä otti polvi, josta muistutuksena ruhjeiden lisäksi pieni narina. Tulehdus patellajänteessä oli siis Tahkolta kotiintuomisina. Vili pysähtyi kysymään, kävikö pahasti ja tarvitseeko auttaa. Sanoin kaiken olevan ok, ja että lähellä on ensiapu, josta tarvittaessa saan apua. Sinänsä matkaa olisinkin voinut heti kaatumisen jälkeen jatkaa, mutta aiemmin hieman vaivanneet reiden krampit eskaloituivat kaatumisessa niin tiukasti, että sekä molemmat etureidet että molemmat pohkeet (!) vetivät samanaikaiseen kramppiin. Ensiavun edustaja oli ehtinyt rysäyksen kuultuaan tulla paikalle kysymään vointia mieheltä, joka istui puoliksi pyöränsä päällä. Totesin, ettei tässä kummempia, mutta hetki tekee mieli istuskella vain. Ennen tulevaa jatkokysymystä selvensin, etten pääse tästä ylös, kun reisilihakset käskevät koukistamaan polvia ja pohkeet käskevät polvia suoristamaan. Pattitilanteessa istuin vain ja hörpin vettä. Lopulta sain EA-miehen avustuksella könyttyä itseni ylös. Sanoin, että hyvältä tuntuu ja lähdin jatkamaan ajoa. Lopulta tähän episodiin ei kuitenkaan paria minuuttia pidempään kulunut, vaikka siinä kohdassa aikaa tuntui kuluneen kisan kannalta pieni ikuisuus.

Matka jatkui loppukierroksen osalta omassa seurassa sijalla kuusi. El Grande -loppunousun päällä katsojat olivat jo odottamassa kuudenkympin kärkikuskeja. Lopulta tuon kisan voittaja Sasu Halme ohittikin loppulaskun alussa minut.

Vaihtopaikalla kokosin itseäni henkisellä puolella. Kaatumisesta ei tullut pahoja fyysisiä vammoja, mutta ajorytmi tuntui kadonneen. Kolmannella kierroksella tein matkaa pääasiassa yksin. Ainoastaan 120km kisan kärkinelikko sekä muutama 60km kisan nautiskelija osuivat samaan aikaan samoille poluille.

Tuulivaaran huollossa näin oman sarjan ajajan. Ville Perälän kanssa tehtiin matkaan hetki, mutta oma vauhti oli tuossa kohtaa ripeämpää, joten jatkoin matkaa kisan viimeiset kympit sijalla viisi. Ajorytmi alkoi oikeastaan vasta tuossa kohtaa nousta kaatumisen jälkeen, ja loppumatka kulkikin hyvässä nosteessa. Maaliin tulin loppuajan ollessa 10h 10min 50sek ja sijoituksen ollessa neljäs.

Loppulaskussa kolmannen kerran. Kohta urakka valmiina! Kuva: Tarja Kivirinta

Jälleen kerran Tahkolla oli mukava haastaa omaa kuntoaan ja ajotaitoaan! Ensi vuonna tuleekin kuluneeksi 10 vuotta ensiosallistumisesta.

Tulokset löytyvät täältä.

Etappikisailua Alpeilla: Alpen-Tour

Usean kuukauden tauon jälkeen hiljaiselo lepikkoblogissa on päättynyt. Viime vuosi päätettiin kirjoitusten osalta pohjoiseen, Finnmarkin 700 kilometrin kisaraporttiin. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitus jatkaa ulkomaan kisojen merkeissä, mutta suuntana tällä kertaa Keski-Eurooppa.

Itävallassa Styyrian maakunnassa sijaitsee alppihiihtokeskus Schladming, jossa Planain rinteillä Kalle Palander aktiiviurallaan teki suuria urotekoja. Schladmingin vieressä sijaitsevan Ramsaun kylän moni osaa yhdistää myös maastohiihtoon. Edellä mainitut kylät taas sijaitsevat Dachsteinin jäätikön juurella, joka puolestaan on useana vuonna tarjonnut puitteet suomalaishiihtäjien kesäharjoittelulle korkeassa ilmanalassa.

Schladmingissa järjestettiin tänä vuonna jo 19. kerran maastopyöräilyn etappiajo, Alpen Tour Trophy. Omat aiemmat kokemukset niin tästä tapahtumasta kuin muistakin etappikisoista näyttävät pyöreätä nollaa. Koska kuitenkin etappiajot ovat olleet niiden asioiden listalla, jotka tulee tehdä ennen kuin tarvitaan jälleen apurenkaat takapyörän sivuille, oli tämä kisa houkutteleva ainakin kahdesta syystä: ensinnäkin Alpen Tour Trophyssa etappeja oli ainoastaan neljä, joten kuormitus ei nousisi etappialoittelijalla liian isoksi. Toiseksi riittävän haastavia etappeja upeissa maisemissa olisi tarjolla riittävästi. Jälkeen päin tarkasteltuna molemmat ennakko-odotukset osoittautuivat oikeaan.

1.      Etappi: Hochwurtzen – Giglach See, 61km/2800m

Avausetappi osoitti välittömästi kisan luonteen. Alkuun mennään hetken tasaista, jonka jälkeen alkaa ylämäki, jonka aikana löytyy omaa vauhtia sopiva ajoryhmä. Pääasiassa alusta oli hiekkatietä, mutta myös varsinaisesta maastoajosta pääsi tällä etapilla nauttimaan.

Ensimmäisen päivän ajouraa. Kuva (C): Alpen-Tour, Thomas Mallin/Regina Stanger

Ensimmäiseen etappiin kuului kaksi tiukempaa, noin kilometrin korkuista nousua sekä lopussa vielä pienempi parin sadan metrin nousu. Kun tekee aikansa töitä ylämäkeen, pääsee jossain vaiheessa myös alamäkiajon fiilikseen. Keski-Eurooppalaiset ajajakollegat näyttivät mallia siitä, kuinka renkaan pitoon voi luottaa. Itse en uskaltautunut siihen kyytiin ensimmäisellä etapilla, enkä oikeastaan koko kisan aikana.

1. etappi takana ja hymy irtoaa kameramiehelle. Taustalla loppulasku, joka noudatteli Planain pujottelurataa. Kuva: Ari Autio

Varovaisesti, seuraavien päivien rasitukset mielessä, ajoin tämän etapin hieman alle neljään ja puoleen tuntiin. Täällä tarkemmat speksit.

2.      Etappi: Ramsau – Dachstein, 68km/3100m

Kisan vaativin etappi koostui useammasta mäestä (rataprofiili alla). Korkeimmillaan käytiin Türlwandhüttella, josta olisi ollut pääsy hissillä Dachsteinin jäätikölle vaikkapa hiihtohommiin. Tällä kertaa sukset saivat jäädä odottamaan seuraavaa kertaa.

2. etapin rataprofiili tarjosi haastetta niin ylä- kuin alamäkeen.

Edellisen etapin tapaan toisenakin päivänä suurimmat haasteet tulivat alamäen ajamisesta. Homma pysyi hyvin hallussa, mutta jälleen porukkaa ajoi ohi vasemmalta ja oikealta. Niitä samoja tyyppejä sitten sai ohitella ylämäissä.

Oman haasteensa toisen päivän etapille toi lämmin ja aurinkoinen sää. Suomen kesään tottuneelle keholle alppiauringon paiste ja Hochwurtzeniin vievän ylämäen ajaminen 30 asteen lämmössä oli vähintäänkin haastavaa.

Maaliin päästiin tältäkin etapilta ja loppulaskukin meni sujuvammin, kun Planain alamäkirata oli jo ensimmäisellä etapilla ajettuna tuttu juttu.

Täällä toisen päivän Garmin-tiedot.

 

Jokaisen päivän päätteeksi oli tarjolla päivällinen, jonka yhteydessä palkittiin etappien parhaat. Kuva (C): Alpen-Tour, Thomas Mallin/Regina Stanger

3.      Etappi: Hauser Kaibling, 53km/2200m

Kolmannella etapilla Itävallan Alban Lakata piti seitsemänneksi kovinta vauhtia. Kuva (C): Alpen-Tour, Thomas Mallin/Regina Stanger

Kolmas päivä tarjosi aavistuksen helpomman kokonaisuudenverrattuna kahteen ensimmäiseen. Ensimmäinen puolikas reitistä mentiin kumpuilevaa alppimaastoa ja toinen koostui runsaan kilometrin vertikaalisesta noususta sekä sen jälkeisistä laskuista ja pienemmästä noususta.

Tällaisessa tapahtumassa oma ajovauhti tuntuu pysyttelevän melko samanlaisena muihin verrattuna. Myös kolmantena päivänä samat ajopaidat näkyivät olevan samoissa porukoissa, joissa itse ajoi. Ihan mukavaa, vaikka varsinaiseen jutusteluun ei kisan tiimellyksessä ryhdyttykään. Jälleen Strava näytti loppulaskun menneen huomattavasti edellisiä päiviä nopeammin. Kehityskäyrä alamäkeen laskemisessa on kulkenut viikon mittaan ylämäkeen.

Kolmas ajopäivä nähtävillä täällä.

4.      Etappi (TT): Planai

Kolmena päivänä ehti saada fysiikkansa väsyneeseen tilaan. Tästä oli luonteva jatkaa neljännelle ja samalla viimeiselle etapille. Etappi oli lyhyt 14 km, mutta sisälsi kuitenkin nousua yhden TahkoMtb -kierroksen verran. Haasteellinen yhdistelmä pystyä ajamaan mahdollisimman kovaa väsyneellä kropalla. Toisaalta jollain oudolla tavalla jopa pidin tästä, kuten pidin koko kisasta. Harvoin pääsee näin hienoissa maisemissa ajamaan!

Etappi starttasi Planain hissien ala-asemalta ja heti alussa otettiin löysät pois nousemalla pätkä ylöspäin sellaista uraa, jota aiempina päivinä oli ajettu alas jarrut kuumana (ja jota DH-kuskit losottavat alas noustuaan ensin hissillä ylös). Alkuhöyryjen jälkeen matka jatkui inhimillisempää, 10-15 -asteen nousua hyvällä alustalla, joka kyllä metsäpätkillä muuttui 20-25 -asteiseksi nousuksi. Mummorattaalle oli käyttöä.

Aika-ajoon startattiin 20 sekunnin välein. Ensimmäisenä lähtivät matkaan Adventure-sarjaan (parikisa) osallistuneet ja sen jälkeen Trophy-sarjaan (yksilökisa) osallistuneet. Ensimmäisenä lähtivät kokonaisajoissa hitaimmat ja näitä sitten lähdettiin tavoittamaan ja ohittamaan, koittaen samalla pitää huoli siitä, että kovin moni takaa tulisi ohi. Ensimmäisessä aika mukavasti onnistuin, mutta kyllähän nuo aiempina päivinä nopeammat myös vääjäämättä saivat päänahan napattua itsestäni.

Kanuunakolmikolla Ari (oik.), Mikko ja Laura urakka takana. Takana siintää myös Dachstein, sekä lähempänä maalisuora.

Aika-ajo päättyi Planain yläaseman alla sijaitsevaan rinneravintolalle, jonne oli saatukin varsin hyvä meininki. Viimeisille sadoille metreille oli tarjolla rapsakat 20 % nousut, jotka nousivat hyvässä kannustuksessa hyvällä fiiliksellä. Maalissa oli voittajaolo, vaikkei nyt ihan podiumtasoisesta suorituksesta ollutkaan omalla kohdalla kyse.

Viimeisen etapin maalissa, auringon paisteessa. Kuva: Ari Autio

Aika-ajo Garminissa.

Kisan tulokset täältä (valitse sarja ja etappi tai kokonaiskisa). 

Kisakuvia järjestäjän sivuilla.

Hieno kisa, josta jäi hyvät fiilikset!