 |
| Altavuono maaliinpääsyn jälkeisen päivän auringossa. Kuva: Laura Salminen |
 |
| Offroadfinnmark tarjoaa mtb-henkistä ajoa. Mennään siis maastopyöräilemään vuorille. Kuva: Laura Salminen |
Kisaraportti pitkästä kisasta Pohjois-Norjassa. Laura on
kisan aikana ansiokkaasti kertonut huomioitaan meidän tiimin etenemisestä
huoltopaikoilta käsin. Palaan nyt pohtimaan jälkikäteen, miltä tuntuu ajaa 700 kilometriä maastossa,
jossa 10km/h:n keskituntinopeuden ylläpito tuntuu juhlalta. Miksi näin hidasta
matkantekoa? Sen tietävät ne, jotka tunturiylängöllä ovat matkaa taittaneet.
Taittaneet matkaa sellaisissakin maastoissa, joissa polku nyt vain sattuu
loppumaan kilometrien ajaksi esimerkiksi vaivaiskoivikkoon. Garmin näytti
matkaksi kisalle 620km. Pyörän tunkkaamista ja kantamista matkalla kertyi
kokonaisuudessaan hieman toista sataa kilometriä.
 |
| Kuvassa blogin päähenkilöt Mikko (vas.) ja Pekka Teivaanmäki. Kuva: Laura Salminen |
Ennen raporttia kiitokset
- Pekka Teivaanmäelle, seikkailu-urheilun ihmemiehelle, kun
lähdit mukaan tällaiseen hullutukseen. Vuorokaudesta toiseen meno onnistuu myös
pelkästään pyörällä.
- Kaikille kisan mukana eläneille. Kotiväelle, ystäville,
tuttaville ja tuntemattomille. On ollut ilahduttavaa huomata, kuinka suurta mielenkiintoa
kilpailu on herättänyt kotisuomessa.
- Lauralle, kaikesta. Mainittakoon kuluneiden kisavuorokausien
osalta, että 26 tunnin jälkeen Valjokissa alkoi ajatus kadota. Tästä eteenpäin
– reilut 40 tuntia – Laura kertoi huoltopaikalla selkokielellä, kun piti syödä,
käydä tunnin pikanokosille, suihkuun tai pukeutumaan. Ruokaa ei sentään
tarvinnut syöttää ja pyörääkin kykenin kuljettamaan, mikä kisan kannalta oli
aika oleellista.
Starttia odotellessa
Kolmas kerta, kun saavuttiin Altaan. Joka kerta syy on ollut
sama. Nyt matkaa tosin hieman enemmän kuin kahdella kerralla yhteensä. Nytkin
jännitti, vaikka osittain tiesi, mitä tuleman pitää.
Maanantai-iltaan kuului kolmen huoltolaukun sisältöjen
läpikäynti ja sääennusteiden jatkuvaa seuraamista: ensimmäisen vuorokauden
pysyisi kuivana suo- ja jokiylityksiä lukuun ottamatta.
Tiistaina aamulla laukut järjestäjille ja
infokokoontumiseen, jossa reitti käytiin tarkemmin läpi muutaman kriittisen
paikan osalta nelinkertaisen pitkän matkan OF-finisherin, Geir Elden johdolla.
Sama mies muuten oli ratamestari tämän vuoden 300km.n kisan osalta.
Puolilta päivin katsomaan kolmen sekajoukkueen lähtö, jonka
jälkeen päivänokosille. Neljän jälkeen kisaan valmistava ruoka, pepperonipizzaa
sen verran kuin pötsiin mahtuu.
 |
| Vartin verran lähtöön. Kuva: Laura Salminen |
Kaksitoista joukkuetta asettuu karsinaan. Mielestäni sopiva
määrä, ettei tule ylimääräisiä ruuhkia. Tänä vuonna valtaosa kuskeista on
tanskalaisia, loput norskeja ja pari suomipoikaa. Viime vuoden voittaja,
tanskalainen parrakas viikinki Erik Skovgaard Knudsen oli saanut koko joukon
tanskalaisia osallistumaan pitkälle matkalle. Sama mies kiertää ammattilaisena
kisoja pitkin maailmaa, joten tällaisella matkalla pääsee vertaamaan omaa
vauhtiaan maailman ehdottomaan eliittiin. Kilpailunjohtaja kiertää joukkueet haastatellen
ja kysellen, mikä sai lähtemään 700km.n kisaan viimevuotisen 300.n jälkeen.
Totesin reitin tarjoavan ehkä enemmän haastetta. Näin tulisi käymään.
Kilpailuosio
Startti: Alta-Alta, häslinkiä garminin kanssa
Mönkijä johdattaa pienen pyöräilijäjoukon läpi Altan
keskustan jäämeren rannalle ja Altajoen ylittävälle sillalle. Putoamme kahden
muun joukkueen kanssa suoraan vetoon, kun edellä mönkijä kulkee alamäkeen arviolta
viittäkymppiä. Tällä vauhdilla loppuisi matka ja huumori. Meno kuitenkin
rauhoittuu kun pääsemme polkuosuuksille. Kuljemme kolmen muun joukkueen kanssa
samaa matkaa 35 kilometriin,
kunnes garmin lakkaa vastaamasta käskyihin. Täällä sitä ollaan, keskellä
metsää. Kisassa, jossa tarkoitus on edetä laitteen näyttämää reittiä eteenpäin.
Pähkäilyä ja lopulta soitto Lauralle, joka hakee tietokoneen odottamaan
ensimmäiselle huoltopaikalle. Joitain joukkueita oli jäänyt taakse, nyt ne
menevät edellä. Tässä kohtaa kuitenkin eniten ahdistaa se, että homma saattaa
loppua alkuunsa tekniikan pettämiseen. Edellä menneiden pyörien jälkiä seuraten
ja viimevuotista reittiä muistellen pääsemme viimein ensimmäiseen huoltoon.
Huollossa garmin laitteeseen, jonka jälkeen jumiutunut näyttö saadaan
sammumaan. Laite käyntiin uudelleen ja näyttäisi tokenevan käyttökuntoon. Eri
asia, kuinka pitkäksi aikaa. Seuraavana patukat reppuun ja juomat säiliöihin.
Meno jatkuu.
Alta-Stabbursdalen, alun laitehässäkkäjännitys ohi ja voi keskittyä oleelliseen
Yksi joukkue taisi jäädä vielä ensimmäiseen vaihtoon, kun
pääsimme uudelleen matkaan. Kaiskurusta kohti kaakkoa, kunnes alkaa hivuttava
nousu tunturiylängölle. 500 metrin
nousu viiden kilometrin matkalla. Tunturin päälle joutuu kipuamaan, mutta
päällä odottaa upea näky, tunturiylänkö auringonlaskussa.
Hyvällä fiiliksellä Stabbursdalenin check pointiin. Kello
näyttää 00.38, eli vuorokausi on vaihtunut keskiviikkoon. Edellisen check
pointin jälkeen ei ole muita kisaajia näkynyt edessä eikä takana. Check
pointilla sentään näkyy muitakin kisaajia. Yksi tärisee siihen malliin, että
alun vauhti on laskenut energiat liian alas. Veikkaan, että keskeyttivät
tuonne. Oma matka jatkuu hyvissä voimissa.
 |
| Stabbursdalen vuorokauden vaihtuessa seuraavaan. Alakulmassa kaksi suomalaista laskettelee alamäkeen. Kuva: Steinar Vik |
Stabbursdalen-Lakselv, kivikkoa
OF-guru Geir Elde kertoi alkuinfossa Stabbursdalenissa
sijaitsevan kohdan, jossa on kiviä. Niitä oli niin paljon, että jos joku olisi
halunnut viedä sinne vielä yhden kiven, niin se ei olisi mahtunut enää
minnekään. Tämän etapin voittoajaksi järjestäjä oli arvioinut alun perin 5.45,
mutta kansallisen tason norjalainen maastokuski oli tuoreilla jaloilla
kellottanut etapin noin kahdeksaan tuntiin. Tosin ei meilläkään matkaa ole
takana vasta kuin runsas 100 km
ja seitsemän tuntia.
Etapin alku on suota ja kovapohjaisempaa mönkijäuraa vuorotellen.
Muutamien soiden ja jokien ylityksiä, kunnes ollaan noustu niin korkealle, että
matkaa tehdään todellisessa röllikivikossa. Parissa kohtaa päästään tekemään
matkaa kantohangella, joka on heinä-elokuun taitteessa sen verran kovaa, että
2,2 tuumainen rengas kantaa kuin asfaltilla. Viileää tosin on.
Viimein alas ylängöltä. Teknistä kivikkoa alas, kunnes puut
alkavat olla suurempia. Jokiylityksen jälkeen alusta muuttuu soratieksi. Ollaan
palattu lähemmäs sivistystä. Edelleen Lakselvavuonon länsirannalla siirtymä
vaihtuu asfaltiksi, jota pusketaan miehekkääseen vastatuuleen ensimmäiselle
pakolliselle kolmen tunnin mittaiselle tauolle.
Lakselv-Valjok, ylänköajoa vastatuuleen
Hyvin levätyn hetken jälkeen matka jatkuu. Sain torkahdettua
ehkä noin puoleksi tunniksi muiden huoltotoimenpiteiden päätteeksi, ennen kuin
taukoaika oli kulunut umpeen.
Muutaman kilometrin asfalttisiirtymän jälkeen alkoi nousu
tunturiin. Garminlinkki alla paljastaa nousumetrit. Ylängöllä tuuli puhalsi
vastaisesti, mutta kovaa. Kolme joukkuetta taittaa matkaa näköetäisyydellä
toisistaan. Ensimmäinen näistä on norjalainen ja toinen Tanskasta.
Tanskalaisista nuorista ajajista koostuva pari ohittaa meidät ylämäessä. Näistä
toinen toteaa, että ajan melko isolla vaihteella ja että siten ei varmaan jaksa
maaliin asti. Hymyilen mielessäni, että jatkakaa vain menoa. Palataan todennäköisesti
myöhemmin jälleen asian tiimoilta.
Etappi on pitkä kuin nälkävuosi, jatkuen monotonisesti: alamäki, jota seuraa vauhdin
pysäyttävä suon ylitys, ja jälleen ajetaan ylämäkeen. Toistuu muuten melko
useasti. Mönkijäuraa näkee edessä olevilla tunturirinteillä jopa parinkymmenen
kilometrin päähän. Etapin lopuksi reitti tarjosi vauhdikkaan semiteknisen
laskun. Olipa mukavaa ajaa pitkästä aikaa vauhdikkaammin!
Valjokissa lämmin ruoka ja Laura auttamassa huoltopuuhissa
vajaan vuorokauden tauon jälkeen. Tauolla olisi ollut halu jämähtää
istuskelemaan ja oleskelemaan, mutta onneksi huolto potki persuksille. Matka on
vielä pahasti kesken.
Valjok-Karasjok, toinen pakollinen tauko lähestyy
Lyhyt matka, 38
kilometriä vielä ja sitten saisi luvan kanssa pitää
kolmen tunnin tauon. Jokilaaksosta alkaa jälleen satojen metrien nousu tuntureille.
Saadaan vaihtelua menoon, kun alkaa sataa. Johan sitä on kuivassa säässä jo
ajeltukin.
15 kilometrin
ajon jälkeen edellä mainittu tanskalaiskaksikko tulee selkä edellä vastaan.
Sama nuori mies, joka aiemmin kuittaili suurista välityksistäni, oli katkaissut
vasemman kampensa kiveen. Pienellä vaihteella sitkuttaessa kiveen osumisen
todennäköisyys kasvaa. Mietin kuittaisinko hieman nuorelle miehelle, mutta
jätin sanomatta. Ei ole hääviä heilläkään, kun joutuvat tunkkaamaan pyörää
seuraavaan huoltoon runsaan kahdenkympin matkan.
Karasjok lähestyy hitaasti mutta yhtä varmasti kuin
lisävero. Loppupätkä tarjoaa jälleen laskun tuntureilta alas. Saavumme toiseen
pakolliseen huoltoon torstaina kellon näyttäessä aikaa 0.38, reilun 30 tunnin
ajon jälkeen. Puoliväli saavutettu!
Pakollinen huolto koostuu seuraavista toimenpiteistä:
suihku, ajovarusteet kuivumaan, kuivaa ylle, ruokaa sen verran kuin pystyy
syömään, repun pakkaaminen tulevaa etappia varten ja mahdollisimman paljon
unta. Voin sanoa, että kolme tuntia näihin tekemisiin on varsin lyhyt aika.
Unia tällä tauolla tuli arviolta noin 1,5 tuntia. Herätessä olo ei ole ihan
terävä. Pikemminkin voi kysyä mikä maa ja mikä valuutta. Laitan ajovarusteet
päälle ja hörppään aamukahvin sekä syön yhden leivän. Enempään en kykene,
vaikka pitäisi. Vatsa tuntuu olevan aivan täysi, vaikka kroppa huutaa energiaa.
Neljä joukkuetta oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa. Näiden joukossa myös kuusi
tuntia aiemmin startannut sekasarjan kärki. Kolme joukkuetta, sekasarjan
kakkosena olevat ja kaksi miesten sarjan joukkuetta on saapunut edelliseltä
etapilta ansaitulle kolmen tunnin huilille. Näistä yksi on aiemmin mainittu
tanskalaiskaksikko. Olivat päässeet edellisen lyhyen etapin nyt perille. Varmaan
itse näytin reissussa rähjääntyneeltä, mutta eivät näyttäneet toisetkaan aivan
freeseiltä.
Takaisin taipaleelle aamuyöllä. Kello on 3.41 torstaina.
Sataa.
Karasjok-Mollisjokk – sadetta ja tummaa näkökentässä
Asfalttisiirtymän jälkeen noustaan ylös tunturille. Tämä on
koettu jo aiemminkin. Nyt kuitenkin sataa. Hetken kuluttua sataa enemmän. Lopulta sataa kaatamalla. Kaatamalla sataminen tarkoittaa sitä, että taivaassa on lukematon määrä otuksia, jotka kaatavat saaveilla vettä alas ja täyttävät saavin mahdollisimman nopeasti kaataakseen sen sisällön uudelleen alas. Nousu on kivikkoinen. Sade ei
ole väistänyt maassa olevia kiviä. Jokainen joka on märässä kivikossa ajanut,
tietää mitä tuleman pitää. Vesi valuu kivikossa vuolaana virtana vastaan. Harvemmin tulee
ajettua vastavirtaan. Nyt tulee ajettua vastavirtaan.
Maastopyöräilyharrastukseni alkuvuosina energiat saattoivat
muutaman tunnin lenkin aikana loppua, jolloin seurasi olotila, jota piireissä
kutsutaan tummumiseksi. Englanninkieliset pyöräilijät puhuvat termistä Bonk ja ultrajuoksijat termistä Hit the Wall. Itselläni energiat eivät
enää muutamaan vuoteen ole totaalisesti loppuneet, koska kehon toiminta totaalisen
energian loppumisen ennaltaehkäisyksi on kehittynyt, pääosin kehittyneenä
rasva-aineenvaihduntana, eli kykynä tuottaa omalla optimaalisella ajoteholla
energiaa myös kehon rasvasta.
Nyt tummuin.
Mitkä olivat syyt totaaliseen uupumiseen? Olen jälkikäteen
analysoinut tuota ajanjaksoa, ja päätynyt seuraavien tekijöiden
yhteisvaikutukseen:
- Kaksi valvottua yötä, ja 35 tunnin aikana ulkoisen
energian merkittävästi pienempi määrä suhteessa kulutukseen,
- aiempien ajokokemusten puuttuminen näin pitkästä ajosta,
- varhainen aamu yhdistettynä sateeseen ja lämmönhukkaan.
Kovasta sateesta johtuen sadetakki oli valuttanut
kaula-aukosta vettä sisään. Sisällä vesi pysyi lähes yhtä hyvin kuin ulkona.
Sadehanskat olivat litimärät myös sisältä. Jaloissa ei muutoksia aiempaan ollut,
sillä jokien ylitysten vuoksi kengät ovat olleet jatkuvasti märät viimeisten
kymmenien tuntien ajan (pois lukien tietenkin tauot).
Tummuminen näkyy ensinnäkin ajovauhdin ylläpidon vaikeutena.
Toiseksi sen tuntee palelemisena. Kolmas ja ehkä pahin asia on ajovirheiden
esiintulo. Tällä välillä otin kolmet otb:t, siis lennon ohjaustangon yli. Onni
oli siinä, ettei vauhti niissä kohdissa ollut suuri. Joka kerta kuitenkin ehti
säikähtää myös pyörän hajoamisen puolesta, oman itsensä lisäksi.
Ajajan pakollisiin kuljetettaviin varusteisiin kuuluvat
tässä kisassa tietty määrä varaosia (muun muassa ekstravaijerit, ulko- ja
sisärenkaita, ketjut, -liittimet, takavaihtaja + korvake, EA-laukku,
tulentekovälineet, lämpökerrasto ja kuoriasu). Kannettavaa on suhteellisen
paljon, mutta nyt täytyi laittaa ensimmäistä kertaa kuoriasu päälle. Huppu
tiukalle kypärän alla, ettei kehon tuottama pieni määrä lämpöä karkaa. Toisin
kuin myyjät väittävät, Goreasut eivät fyysisessä työssä hengitä käytännössä
yhtään, joten ajossa keho alkaisi keittää saman tien tuossa vaatetuksessa.
Reilun puolen tunnin ja useamman patukan jälkeen keho alkoi tuottaa jälleen
lämpöä. Keittämisestä ei ollut vaaraa.
Sen lisäksi, että mies hyytyi, hyytyi myös garmin. Kahdesti
nollasin ja käynnistin laitteen uudelleen. Onneksi se toimenpiteiden jälkeen
jälleen toimi.
Mollisjokk saavutettiin kellon näyttäessä aikaa 9.46
torstaiaamuna.
Garmintiedot väliltä Karasjok-Mollisjokk (kolmessa osassa
laiteongelmien vuoksi)
Mollisjokk-Suossjavri, tuttua baanaa
Kolmatta kertaa olen kisassa mukana. Joka kerta tämä pätkä
on ajettu. Henkisesti helpottaa, kun tietää, mitä tuleman pitää. Tummat olot
alkavat olla taaksejäänyttä elämää, sikäli kun ne 40 tunnin kisaamisen jälkeen
voivat olla. Aurinkokin alkaa pilkottaa pilvien välistä. 26 kilometriä taittuu aikaan
1h56min.
Suossjavrin huoltopisteellä vaihdetaan jarrupalat Pekan
pyörään. Itseni huollan kahvilla ja kahdella vohvelilla, sekä juotavalla
jogurtilla ja gainomaxilla. Reput täyteen vettä sekä energiaa ja matkaan kohti
Masia, kolmatta ja viimeistä pakollista taukoa. Nyt sijalla neljä, vaikkei
sillä alkuperäisen kisatavoitteen kannalta mitään väliä olekaan.
Suossjavri-Masi, saalistusta auringonpaisteessa, osa1
Huollossa Laura kertoi kolmosjoukkueen olleen todella
uupuneita, ja että olemme heitä Karasjoen jälkeen saavuttaneet. On tämä siis
ollut Oslon pojillekin vaikeaa. Matkalla
Masiin meidän tiimi saa koneeseen yhden ekstralisän, ja koitamme parhaan mukaan
tavoittaa heitä.
Reitti sisälsi alussa melko pitkän asfalttisiirtymän ennen
siirtymistä mönkijäuralle ja edelleen ylös kohti tunturia. Mieli on korkealla,
joskin sateen jälkeen hyttysetkin lentävät korkealla, noin puolentoista metrin
korkeudessa. Pitävät seuraa meille vaatien vastapalvelukseksi jotain ihon alta.
Mukavaa semikivikkoista mutta rullaavaa reittiä edetään, jos ei siis laske
niitä suopätkiä, joissa upottaa niin, ettei ajaminen luonnistu.
Masia ennen vielä tarkasti laskien jyrkkä
serpentiinikivikko, jonka jälkeen ollaankin jo kolmannessa ja viimeisessä
pakollisessa stopissa. Myöhemmin kuulen erään 300-sarjan kuskin loukanneen itsensä tässä laskussa lääkintähelikopterin arvoisesti.
Huollossa hurraahuutoja niin järjestäjiltä kuin Lauralta.
Tekisi mieli itsekin jäädä hurrailemaan, mutta velvollisuudet kutsuvat. Samat
rutiinit, joista Karasjoen yhteydessä kerroin. Pekka hoitaa omat huoltonsa
rutiinilla. Itse seison ihmetellen ja miettien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Samoin seisoo ajatus. Laura ohjaa minua kuin esikoululaista. Syö, mene
suihkuun, pakkaa, nuku! Ja minä teen työtä käskettyä. Ajattelu on ulkoistettu. Se
on sallittua, mutta pyöräily pitää hoitaa itse, samoin ruuan pureskelu.
Hienomotoriikkaa vaativat asiat eivät ota sujuakseen. Stabbursdalenin
kivikoissa täristetyt kädet ovat väsyneet, ja tällä hetkellä en pysty
käyttämään peukaloa liikuttavia lihaksia. Jo edellisen etapin aikana olen
vaihtanut isommalle eturattaalle käyttämällä peukun sijasta kämmensyrjää. Aina
sekään ei onnistunut. Nyt syön lämmintä ruokaa pitäen haarukkaa puristuksissa
etu- ja keskisormen välissä. Saattoi olla koomisen näköistä, mutta itse en
jaksanut asialle nauraa, ääntä kohti menee ja se on tärkeintä. Torkahtaa ehdin
ehkä kolmeksi vartiksi. Onhan tässä kolmen vuorokauden aikana jo tullut
nukuttuakin yhteensä runsas kolme tuntia.
Viimeinen pakollinen tauko takana. Seuraavaksi kohti reitin
eteläisintä pistettä, Kautokeinon Mieronin kylää.
Masi-Mieron, lobotomia
Mieli on tyhjä kuin entisen miehen lompakko. Jalat toimivat ainakin vielä. Kokonaisuudessaan kisasuoritus on jo kotvan aikaa ollut
ehtoopuolella, mutta seuraava etappi vie meitä jälleen etelään. 65 kilometriä kauemmas Altassa
odottavasta maalista. Henkisesti vaikea ajatus.
Ilta-auringon paisteessa ja sääsket seurana jatketaan matkaa
Masin jokilaaksosta ylös tuntureille. Ylämäki, alamäki, vuoripuro, suo,
ylämäki, joki, suo, ylämäki,alamäki, vuoripuro, alamäki, suo, ylämäki, kunnes
mönkijäura loppuu. Pyörän tunkkaamista gps-jäljellä pysytellen. Tunkkausta X
kilometrin verran, kunnes mönkijäura alkaa näkyä selkeämmin. Jälleen ylämäki,
alamäki, suo, ylämäki, suo, jne. kunnes garminin kartta näyttää että tullaan
siirtymälle. Ennen sitä vielä noin 40
metriä leveä vuolas joki. Ei onneksi niin syvä kuin
leveys antaisi ymmärtää. Kaatumista ei koeta, mutta kulkuset kastuvat. Haasteen
tekee vuolas virta kun pyörää pitäisi pystyä samalla kantamaan. Tästä eteenpäin
haaste tulee ilmaliikenteestä. Hyttysmyssy ja –myrkky auttavat mutta nuo
tapaukset löytävät puremapaikan mistä haluavat. Yleinen paikka on hanskan ja
hihan välissä. En jaksa välittää. Kuten en myöskään jaksa välittää ylämäistä,
soista tai tunkkaamisista vaivaiskoivikoissa. Lähihistoria länsinaapurista
kertoo osaa ihmisistä hoidetun poikkaisemalla johtimet oikean ja vasemman
aivopuoliskon kesken. Tällä hetkellä oma menoni lähentelee myös lobotomian
astetta. Eturenkaan vasemmalta, oikealta ja alapuolelta vilistävät kivet eivät
enää jaksa kiinnostaa saati innostaa. Pitää ihmisen olla vähintäänkin tyhmä,
että lähtee itseään tällä lailla kiusaamaan.
Jossain kohtaa skarppaan. Ajovirheisiin ei olisi oikein
varaa. Alan ajamisen lomassa laskeskella saksaksi kymmenestä ykköseen. Tuntuu
onnistuvan sujuvasti. Vielä kykenee keskittymään.
Torstai kääntyy perjantaiksi ja ilma alkaa jäähtyä. Usva
alkaa nousta tunturijärvistä ja märemmistä soista. Näky on kaunis. Yhtä kaunis
näky odottaa vajaan seitsemän tunnin ajon jälkeen, kun Laura kannustaa Mieronin
huoltoon saapuvia suomalaisajajia. Huolto ei ole pakollinen, mutta käymme
sisällä lämmittelemässä ja syömässä lämpimän aterian. Seuraava etappi on etukäteen
ajatellen kaikkein vaativin. Eihän tässä nyt tosiaan ole vielä vaativia juuri
ollutkaan.
Kuten aiemmin mainitsin, on matkan varrella ylitetty
lukuisia soita, enemmän tai vähemmän leveitä puroja sekä isompia jokia.
Jokaisella kerralla jalat kastuvat. Mitä useammin ne kastuvat vuolaassa
virrassa, sitä kylmempi niihin tulee. Sealzskinsin sukat ovat toimineet tällä
reissulla kuitenkin niin hyvin kuin sukka voi toimia. Ennen huollosta lähtöä
kastelen sukat kuumalla vedellä. Ovatpa ainakin hetken aikaa lämpimät.
Mieron-Suolovuobmi, retkeilyä unisuuden rajamailla
Etappi alkaa nousulla sinne, mistä aiemmin tultiin. Muutaman
kilometrin jälkeen reitti erkaantuu länteen, jatkuu suohon ja edelleen
ylämäkeen. On viileä ja ajamme sumussa. Nousumetrejä kertyy sen verran, että
sumu ja pilvet jäävät alapuolellemme. Aurinko alkaa kolmelta perjantain
aamuyössä lämmittää. Lämpö tuntuu hyvältä. Välillä saa laskea loivaa ja
vauhdikasta alamäkeä, kunnes jälleen jatketaan ylämäkeen. Aurinko lämmittää
edelleen mukavasti, mutta asiassa on myös kääntöpuoli: alkaa väsyttää aivan
tajuttomasti. Päädymme pitämään lyhyen tauon. Syömme leivät, jotka tein
Mieronista evääksi. Tämän jälkeen hieman ajoa, mutta väsy ei ota laantuakseen.
Viimeisimmät normaalit unet ovat maanantai-tiistai -väliseltä yöltä, sikäli kun
jännitykseltäni sain nukuttua. Jälleen päätämme pysähtyä. Tällä kertaa ottamaan
lyhyet unet, seikkailutermistöä lainatakseni power napit. Tämän jälkeen matka etenee hitaasti, mutta varmasti,
kunnes etujarru ilmoittaa, että palat on loppu. On se nyt kumma, etteivät yhtä
lenkkiä kestä. Toden sanoakseni, kosteus ja hiekka yhdessä hiovat palat todella
tehokkaasti loppuun. Sintteröidyt palat kestivät noin 530 kilometriä. Takajarrupalat
vaihtuivat uusiin Masissa ja jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt
vaihtaa molemmat. Uudet palat repusta ja teknisiin puuhiin. Unisuuskin loppuu,
kun saa jotain muuta ajateltavaa. Suht. nopeasti urakka on valmis ja päästään
jatkamaan matkaa. Tämä olikin koko kisan ainoa tekninen tauko, mitä voi pitää
yhdenlaisena ihmeenä.
Viimein reitti yhdistyy 300 km.n rataan. Kaksi joukkuetta
ohittaa meidät ennen Suolovuobmia. Tulivat ilmeisesti 300 km.n kisassa sijoille 3. ja 4. Ei
siis harmita, vaikkei vauhdissa pysyttykään. Kaksi vuorokautta pidempään ollaan
kuitenkin edetty.
Saavumme viimeiselle varsinaiselle huollolle
auringonpaisteessa. Huollossa kuulemme, että edellämme olevilla on joitain
teknisiä ongelmia ja saattaisi olla teoreettinen mahdollisuus saada heidät
kiinni. Teemme huollot kuitenkin rauhassa miettien lopun matkan taktiikkaa.
Päädytään siihen, että lähdetään jopa riskillä ajamaan alkavaan ylämäkeen sen verran,
mitä nyt jaloissa enää jäljellä on.
Suolovuobmi-Gargia-Alta, saalistusta auringonpaisteessa, osa2
Matka alkaa runsaan sadan vertikaalimetrin soratienousulla.
Tällä kohtaa saavutetaan 300 km.n
reitin korkein kohta Beskades. Norjan historia tuntee 1800-luvun lopulta
tapauksen kahdesta nuoresta miehestä, jotka olivat vaeltamassa kauniissa
auringonpaisteessa. Muutaman minuutin aikana säätila alkoi dramaattisesti
muuttua. Tuuli yltyi ja alkoi pyryttää lunta. Kesävarustuksessa olleiden
miesten vaellukset oli sillä kohtaa vaellettu loppuun. Toinen näistä oli sittemmin saanut oman muistopaikan vuorilla, vaikka tuskin se häntä enää siinä vaiheessa lämmitti.
Nytkin Beskadesin yllä vastatuuli voimistuu, ja lopulta alkaa ripotella
vettä. Vesisade yltyy ja lopulta tulee hieman myös räntää. Pysähdymme
vaihtamaan kuoret ylle. Matka jatkuu edelleen vauhdikkaaseen soratiealamäkeen,
jonka aikana lasketaan vertikaalisti 400
metriä alas. Kylmää kyytiä, ja Gargian check pointilla
molemmat tärisevät. Hengissä kuitenkin ollaan. Normaalisti Gargialla ei tehdä muuta kuin kuittaus sisään
ja lähtö pois. Nyt saimme lämmintä juomaa.
Matka jatkui eteenpäin. Pekalla alamäki ja kylmyys olivat
saaneet aikaan sen, että jo aiemmin oireilleet polvet löivät täysin jumiin.
Pysähdyimme muutamaan otteeseen ja Pekka koitti saada polvet vertymään. Hiljakseen
matka jatkuu ja viimein saavutetaan Altajoki, jonka vartta oli aiemmin viikolla
ajettu vastaiseen suuntaan. Yhtä nopeasti kuin sademyrsky oli meidät
yllättänyt, se oli myöskin loppunut. Tunturi näytti oikullisuutensa ja vahvuutensa. Loppumatkan saamme taittaa
auringonpaisteessa. Mieli on korkealla, vaikka paikkoja särkee.
----
Maaliin saavutaan ajassa 2d 21h 37min.
----
Garmintiedot väliltä Suolovuobmi-Gargia-Alta: http://connect.garmin.com/activity/555979657
 |
| Maali on saavutettu viimein. Kuva: Laura Salminen |
 |
| Oslolaiset olivat tekniikkamurheistaan huolimatta noin tuntia nopeammalla ajalla maalissa. Olivat ansainneet podiuminsa, ja siitä heille lämpimät onnittelut! Kuva: Laura Salminen |
Päätösbanketti
Loppubileissä punnitaan ne kuskit, joilla on todellista
kestävyyttä. Saimme banketissa jakaa pöydän yhdessä muiden suomalaisten kanssa.
OF-ensikertalaiset Pasi, Juha ja Kaisu olivat selvinneet omasta urakastaan 300 kilometrin vaativassa
kisassa hienosti. Oli mukava kerrata kisatapahtumia juhlallisessa
tilaisuudessa. Joukkomme tosin taipui unille virallisen osuuden päätteeksi kestävimmän osan
kisaajista jatkaessa pitkälle yöhön.
 |
| Iltajuhlan näyttämö ennen bankettia. |
 |
| Suomalaisen pöytäseurueen paikat. |
Loppusanat
Tämä kilpailu oli raastavan kova niin henkisesti kuin
fyysisesti. Kiitokset on jo alussa kirjoitettu, joten ei niistä sen enempää.
Kisasta jäi kaikesta rankkuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi –
käsittämättömän upea tunne. Ainoastaan henkilö, joka on kokenut tämän, tietää,
miltä tuntuu kun saavuttaa maalilinjan. Tätä ei kukaan vie meiltä pois.
Monet pitkät ja haastavat kilpailut mainostavat itseään
maailman kovimpana maastopyöräkilpailuna. Onko Offroadfinnmark700 sitten
maailman kovin? Vastaus kuuluu: ei ole. Ei myöskään mikään muu Euroopassa
järjestettävä. Ei edes Etelä-Afrikassa järjestettävä Freedom Challenge, vaikka siellä matkaa taitetaan 2350 kilometrin ja 37
nousukilometrin verran. Kovimman haasteen pariin haluavat voivat lähteä
etsimään kisaa Pohjois-Amerikan mantereelta. Tässä jutussa lisätietoa seikkailunhaluisille.
Itselleni Offroadfinnmark 700 oli kuitenkin se kovin
mahdollinen. Olen onnellinen, että saimme Pekan kanssa Lauran tsemppaamana ja huoltamana reitin selätettyä!
