Johdanto tämän vuoden kisaan
Vuonna 2012 olin ensimmäisen kerran ajamassa Offroad Finnmarkia. Tuon kisan startin jälkeen on matkaa Finnmarkin alueella maastopyöräillen kertynyt jokseenkin paljon, sillä vuoden 2023 osalta itselläni oli kyseessä kymmenes osallistuminen tapahtumaan. Tähän vuoteen mennessä olen ajanut 300 kilometrin matkan neljästi ja 700 kilometrin matkan viidesti. Kilvanajoa on yhteensä kertynyt viddalla 4700 kilometrin verran. Koska kyseessä olisi kymmenes kerta, oli keksittävä jotain spesiaalia.
Offroad Finnmark on vuosien saatossa laajentunut osallistujamäärältään. Yhtenä isona syynä on ollut kolmannen, pituudeltaan 150 kilometrin kilpailumatkan mukaan ottaminen. Matkavaihtoehtoina ajajille on siis 150, 300 ja 700 kilometriä. Kokonaisuudessaan näiden kolmen kisan myötä tarjoutuu ajajille ja katsojille mahdollisuus nauttia arktisen alueen maastopyöräilystä viikon verran.
Viimeisimpien vuosien aikana useampi maastopyöräkuski on pyrkinyt saavuttamaan niin sanotun Offroad Finnmark triplan. Tripla tarkoittaa kaikkien kolmen matkan ajamista läpi aikarajan puitteissa. Tänä vuonna norjalaiset Leif Anders Bongo ja Tor Espen Jolma ottivat haasteen vastaan. Jälkimmäisellä oli ennalta ajatellen parhaat mahdollisuudet triplaan. Olihan hän vuoden 2021 ylivoimainen voittaja 700 kilometrin kuninkuusmatkalla.
Itselläni ei ollut kiinnostusta triplaan. Syy tähän on selvä: jostain syystä viiden aiemman 700 kilometriltä maaliintulon jälkeen ei ole kertaakaan tehnyt mieli lähteä jatkamaan matkaa. En uskonut tämän vuoden tekevän mullistavaa poikkeusta asian suhteen. Jotain kuitenkin kymmenennen kerran kunniaksi piti keksiä. Eräänä vuoden 2022 lokakuisena iltana päädyin ratkaisuun tuplasta: ensin 150 ja paria vuorokautta myöhemmin 700 kilometrin kisa. Ensimmäistä en ollut koskaan aiemmin kokenut, mutta etukäteen ajatus Altan ja Jotkan alueen maastoista niin sanotusti tuoreilla jaloilla ajaen tuntui vähintäänkin kutkuttavalta. Tuon kisan jälkeen olisi mahdollisuus palautua runsas 40 tuntia ennen pääkoitoksen alkua. Edessä olisi itselleni uusi haaste.
1. kilpailu: Offroad Finnmark 150
Luvut saattavat hämärtää ajattelua. Jos puhuu paljon 700 kilometrin matkasta, alkaa 150 kilometrin matka vaikuttaa lyhyeltä, suorastaan itsestään menevältä. Millainen rasitus matkasta muodostuu, riippuu tietenkin kunkin ajajan omasta kokemuksesta. Referenssinä käytän suomalaisille tuttua TahkoMtb:tä, jonka olen ajanut 11 kertaa, pääosin kolmen tai neljän kierroksen matkana. Matkan puolesta OF 150 vastaisi Tahkolla kahta ja puolta kierrosta, mutta kun ottaa huomioon erämaaolosuhteet, asettaisin matkan haastavuudeltaan lähemmäksi kolmea kierrosta.
Edessä ei siis ollut helppo kisa, ja koko kisan ajan tuli pitää mielessä, ettei kaikkia resursseja voinut jättää tälle reitille. Kykenin tuota ajatusta kohtalaisen hyvin noudattamaan, pitäen yllä sopivaa tahtia sekä ilman liiallista sykkeen kohotusta kynnyksen yläpuolelle.
Alkumatka koostui tutusta 26,7 kilometrin prologikierroksesta, jonka jälkeen Altajoen vartta seuraillen edettiin kohti Detsikabrottan kaivoksille vievää pitkähköä nousua. Sieltä matka jatkui edelleen kohti Nalganasta, joka tunnetaan paremmin paluumatkan viimeisenä tunturihuippuna ennen kivikkoista loppulaskua erämaasta takaisin sivistyksen pariin. Tällä kertaa reitti kuitenkin eteni kaakkoon, kohti Tuttebergiä ja edelleen Jotka Fjellstuea. Tuolla reitinosalla reitti oli rutikuivaa ja myötätuuli puhalsi mukavasti lisävauhtia. Tunturiajoa parhaimmillaan.
Jotkan tunturimajaa lähestyttäessä tummia pilviä alkoi kerääntyä Viddan ylle. Iltapäivän paluumatkalle oli ennustettu sadetta, tuulen suunnan pysytellessä samana, mikä tarkoittaisi vastatuulta. Sade yhdistettynä Jäämeren viileään tuuleen kuulosti etukäteen siltä, että on syytä varautua sopivalla vaatetuksella. Kilpailusäännöissä on listattu pakollisina varusteina iso repullinen erilaista tarviketta ja vaatetta. Muun muassa kuoriasu ja vaihtovaatekerta. Olin pakannut kaiken varalta mukaan myös hieman ekstraa, esim. kypäräsuojan, saderukkaset ja Sealzskins-sukat. Tällä matkalla kaikille matkassa oleville varusteille tuli käyttöä. Lämmin pukeutuminen auttoi säästämään energiaa 700 kilometrille.
Paluumatka eteni suurelta osin samaa reittiä, mitä oltiin aiemmin edetty Jotkaan. Lopulta tunturiosio oli ajettu loppuun ja koitti aika laskeutumisen 400 metristä lähelle merenpinnan tasoa. Laskeutumisen myötä myös lämpötila kohosi ja tuulta wei enää juurikaan ollut. Kuoret sai riisua yltä ja jatkaa matkaa niin sanotusti normaaleissa kisavaatteissa. Loppusiirtymä meni mukavissa tunnelmissa ensimmäinen kilpailu päättyi osaltani ajassa 9 h 21 min.
Olotila kisan jälkeen oli varsin hyvä. Totta kai jalat olivat matkan rasituksista väsyneet, mutta mitään kramppeja tai muita vastaavia ei ilmennyt myöhemmin. Tästä olisi hyvä jatkaa kohti tulevaa.
2. kilpailu: Offroad Finnmark 700
700 kilometriä on melko pitkä matka pyörällä ajettavaksi. Norjassa se tarkoittaisi matkaa Oslosta Mo-I-Ranaan, Suomessa matka vastaa suunnilleen ajoa Tampereelta Rovaniemelle. Sinänsä tienvierustaa ajaen tuollainen matka on ihan mukava pitkä lenkki, mutta Finnmarkin tarjoama maasto tekee asiasta hieman haastavamman. Jos kuvittelet ajavasi Tampereelta Rovaniemelle tienvierustalla olevaa ojaa käyttäen, olet kuvitelmissasi pari askelta lähempänä maastoa, jota Finnmarksvidda tarjoaa. Voin todeta kyseessä olevan jokseenkin uniikki kokemus!
Paria vuorokautta aiemmin ajettu 150 kilometrin kisa laski mukavasti jännitystasoja. Pyörä ja varusteet olivat toimineet kuten pitää, eikä fyysisessä olotilassakaan ollut moitittavaa. Luottamus tulevaan oli hyvä!
Starttipäivänä aamupäivän ajajainfossa ei tullut todennäköisesti mitään uutta ja ihmeellistä. Vaikuttikohan siihen se, että info pidettiin norjaksi, enkä ihan kaikkea puhetta ymmärtänyt? Olin tämän vuoden osallistujista ainut, joka oli muualta kuin Tanskasta tai Norjasta. Mainittakoon, että sain tulkkausapua, ja oikeasti kyllä olin tilanteen tasalla.
Omakuva alla on otettu noin kolme tuntia ennen kilpailusuoritusta.
Kisan alku (maanantai 31.7.2023, 18:00)
Starttia ennen oli puolen tunnin mittainen ajajainfo, jonka jälkeen kilpailijat päästettiin matkaan. Sama aiemmilta vuosilta tuttu alkukierros, jossa ajajat päästettiin irti muutaman kilometrin mittaisen johtomönkijän perässäajon jälkeen. Jokainen aiempi 700 kilometrin kisa on alkanut rapsakalla vauhdilla, eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta. Ennen kisaa olin itselleni vannottanut ajavani rauhallisesti, toisin kävi. Reisissä tuntui selkeästi lauantain kisan tuomaa väsymystä ja syke nousi nopeasti anaerobisen kynnyksen yläpuolelle. Olo tosiaan oli aivan kuin olisi toissapäivänä ajanut Tahkolla kolme kierrosta. Nyt sai sitten kokea sitä kymmenennen kerran spesiaalia. Toisaalta pyörä kulki myös ajajavirran mukana melko mukavasti ja ensimmäisessä huollossa olin ajassa 1:12:44, seitsemän minuuttia nopeammin kuin lauantaisessa "pikakisassa".
Ensipuraisut tunturiylängöstä
Etappi kohti Kvaenangvuonoa alkoi Altajoen reunustaa kulkevaa maastopyöräuraa seuraten. Noin 50 kilometrin kohdalla alkoi lopulta nousu kohti ylänköä. Vuoristossa ajo on maastopyöräilyä parhaimmillaan. Tänä vuonna normaalisti varsin mutainen etappi oli erittäin kuiva, ja tasapainoisella ajolla paikoin hyvässä myötätuulessa matka taittui ripeästi. Alta - Kvaenang -väliin aikaa kului 5:24:06. Lux Trail ja droppisatula näyttivät kyntensä tämän etapin pitkissä alamäissä, ja ensimmäistä kertaa vuonolle vievä lasku meni satulassa istuen. Takana oli ensimmäinen satanen kilpailusuoritusta.
Näkymätön seinä
Kvaenangin huoltopisteen jälkeen matka jatkui etelän suuntaan. Jälleen etapin alussa odotti ylämäki: lähtö oli lähes merenpinnan tasossa ja seuraavilla kilometreillä noustaisiin serpentiinitietä 400 metrin korkeuteen. Tämän jälkeen matka jatkui vuoren läpi kaivettuun tunneliin ja edelleen kohti Bidjovaggea, noin 40 vuotta vanhaa kaivosaluetta. Suuri osa matkasta taitettaisiin yli 900 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kaikenkaikkiaan etappi on kaikessa karuudessaan lumoava jylhien vuorten vuoksi. Eloperäistä täällä ei juuri näe, jäätikköjä sen sijaan eniten koko reitillä.
Kovasta etelänpuoleisesta tuulesta ei ollut tietoakaan vuoren pohjoispuolta kiivetessä, mutta tunnelin jälkeen puhuri iski kuin seinään olisi törmännyt. Tuntui melko lohduttomalta ajatella, että jokaisen metrin eteen tulee tehdä enemmän työtä. Koitin pitää jäitä hatussa ja olla ajamatta liian kovaa. Tällaisessa tilanteessa vaarana on, että kuluttaa omia energiavaroja liian aikaisessa vaheessa. Jälkeenpäin voin todeta, että liian kovilla tehoilla etenin.
Jos oli matka Kvaenangiin taittunut ennätysajassa, oli tämä etappi ennakoidusti paljon hitaampi. Ulkoisille olosuhteille ei voi mitään. Noin kymmenen kilometriä ennen Bidjovaggen huoltopistettä vesi alkoi kastelemaan vaatteita. Sääennusteen mukaan ei pitänyt sataa, eikä se oikeastaan edes ollut sadetta. Sen sijaan olin noussut pilveen ja ajoviima sai tehokkaasti kasteltua varusteet. Lopulta saavuin huoltopisteelle, söin lämpimän ruuan, laitoin kuorivaatteet ylle ja jatkoin matkantekoa kohti ensimmäistä pitkää huoltotaukoa Kautokeinossa. Oikean jalan polvessa vihloi.
Ennen Kautokeinoa oli edessä suota, vaivaiskoivikkoa sekä useampi 600+ korkeuteen nouseva vaara. Edettiin vaellusreittiä, ja etapilla vastaan tuli kaksi vanhempaa pariskuntaa. Yksikseen ajellessa on mukava nähdä jotain elämää erämaassa. Loppumatkasta oikea polvi alkoi ilmoitella edellisen etapin kuormituksista, joten loppusiirtymä Kautokeinoon meni enemmän vasenta jalkaa käyttäen.
Kautokeinon huolto (tiistai 1.8.2023, 13:16)
Ensimmäinen pitkä huolto runsaan 200 kilometrin ajon jälkeen. Luvassa lämmintä ruokaa ja ansaitut unet, joita tulikin nautittua puolitoista tuntia. Perhe oli vastassa ja se piristi mielialaa, joka polvikipujen myötä oli hieman ollut laskemaan päin. On normaalia, että polvet alkavat jossain vaiheessa kisaa oireilemaan, mutta tässä tapauksessa tuntuma oli aiempiin kokemuksiin verrattuna hieman lohduttomampi.
Toinen vuorokausi
Kautokeinon pitkä huolto oli kestoltaan kolme ja puoli tuntia ja matka sai jatkua kohti pohjoista ja Masin huoltopistettä. Pitkähkö etappi edessä ja etukäteismuistikuvat etapilta rajoittuivat Cuojajohkaan, "Tuuliseen laaksoon", jossa oli jonain vuonna tullut paleltua vastaan käyvän pohjoistuulen vuoksi. Lisäksi pariin kertaan vuosina 2014 ja 2016 oli ylitettävänä Mazejoki, jossa jo itse jokirantaan pääsy saati sieltä pois nouseminen olivat uroteko siinä pusikossa. Kovassa virrassa liukkaiden kivien päällä astelu jokea ylitettäessä olivat ainoastaan mielenkiintoinen lisäkuriositeetti tuossa kokonaisuudessa.
Reitti Masiin oli monilta osin rulaavaa alustaa. Särkylääkkeellä polvikivut sai piiloon, mutta tilalle tuli saman jalan reisilihaskivut poljinta painettaessa. Eivät menneet "flow-trailit" tämän pojan osalta suunnitellusti, vaan melko paljon työntelin pyörää. Tämä näkyi väistämättä etappiin kuluneessa ajassa. Lopulta kuitenkin pääsin Masin huoltopisteelle, jossa tarjolla oli huoltoa pyörällä ja pyöräilijälle.
Masista tuttua reittiä kohti Suossajavrea. Muutama kilometri siirtymää, jonka jälkeen "Maze Killer Hill", jyrkähkö ylämäki, joka kyllä menee tuoreella jalalla mukavasti, kunhan pitää tasaisen pyörityksen. Nyt ei ollut tuoreutta. Lähdin rauhallisesti ajelemaan alkuosan moreenipohjaista serpentiiniä. Toisessa mutkassa tuli kisan ainut kaatuminen. Vauhtia oli tosin maksimissaan nolla kilometria tunnissa. Säädin ajaessa Garminista karttanäyttöä ja samalla eturengas osui ihmispään kokoiseen kiveen. Kun oikean jalan klossi ei irronnut polkimesta, tuli käytyä kyljelleen yhdessä pyörän kanssa. Kotiintuomisiksi jäi puolen kämmenen kokoinen mustelma vasempaan hartiaan. Onneksi tätä näytöstä ei tarvinnut esittää tyhjälle katsomolle. Takana nimittäin ajoi Kirkkoniemestä kotoisin oleva norski, joka oli lähtenyt perääni edellisestä huollosta. Hänellä ei GPS-jälki näkynyt oikein tämän etapin alun osalta ja hän oli odottanut seuraavaa ajajaa, jotta voisi seurata osan matkaa perässä, kunnes jälki näyttäisi taas oikein. (huom. edellä mainittu GPS-jäljen ongelma oli bugi tietyillä laitteilla, esim. Garminin Fenix- ja Edge 1030-laitteilla, eli itselläkin oli sama ongelma, mutta olin piirtänyt reitin ennen kisaa manuaalisesti laitteelleni.)
Ajelimme Kirkkoniemeläisen kanssa samaa matkaa ja olikin kiva vaihteeksi ajaa jonkun kanssa. Noin kymmenen kilometrin ajon jälkeen hänen laitteensa alkoi näyttää oikeaa reittiä, ja hän lähti ajamaan hieman ripeämmin, kun itse linkutin enimmäkseen vasemman jalan veto päällä. Todettakoon, että lopputuloksissa hän sijoittui neljänneksi, joten vauhti pysyi yllä myös reitin loppuun saakka. Suossjavren huolto ilmestyi näkyviin aamutuimaan, klo 04:41 paikallista aikaa. Huollossa muusia ja poronkäristystä sekä aperitiiviksi poron lihalientä. Jälkiruuaksi noin vartin pikatorkut. Matkan suhteen kilpailu oli puolivälissä, 350 kilometriä takana ja saman verran edessä.
Lauran kanssa keskustelin siitä, että loppumatka tulee taittumaan polvi/reisiongelman vuoksi melko hitaasti ja voi olla että joudun keskeyttämään. Tarkempaa päätöstä varmaan sitten seuraavassa huollossa Karasjoella. Siellä olisikin tilanteen arviointiin aikaa, kun pakollista pitkää taukoaikaa jäi Kautokeinosta käytettäväksi viisi ja puoli tuntia.
Ikuinen etappi
Matka kohti Karasjokea alkoi lyhyellä asfalttisiirtymällä, jonka jälkeen edettiin kovapohjaista, mutta mukavan teknistä kivikkoalustaa kohti Mollesjohkaa. Hieman ripsotteli vettä.
Mollesjohkalta suunnattiin itään, mikä tarkoitti sivuvastaista tuulta. Alamäissä pystyi ajella mukavasti, tasaisellakin kohtalaisesti. Ylämäkiin ei tehoja käyttäen uskaltanut ajaa, sillä oikealla jalalla ei polkimelle painetta annettu ilman kivuntunnetta. Paljon tuli työnnettyä pyörää ylämäkiin ja tämä näkyi kellossa. Aikaa etappiin kului 9:21:38, mikä oli ajallisesti kaikista etapeista pisin.
Mukava yksityiskohta ennen Karasjokea tapahtui tunturilta laskun päätteeksi. Kuulin suomenkielisiä kannustuksia jo kaukaa ja kohdalla huomasin, että 300 kilometrin kisaa ajamaan menossa olleet Tiina ja Reima Idström olivat tulleet reitin varrelle kannustamaan. Se piristi kovasti uupuneen ajajan mieltä! Tässä mainittakoon, että Tiina ja Reima tekivät tänä vuonna jälleen vakuuttavaa jälkeä 300 km kisassa, voittaen sekasarjan ja tullen kaikki sarjat huomioiden viidenneksi nopeiten maaliin. Onnittelut vielä tätäkin kautta vahvasta ajosta!
Karasjoen huolto (2.8.2023, 15:30)
Viimein Karasjoelle ja ansaittu lepo, peseytyminen ja ruoka. Takana noin 430 kilometriä mountain bike -henkistä kilvanajoa. Ravintoa pystyi nauttimaan ja untakin onnistuin muutaman tunnin verran nauttimaan. Voimatasot niin mielen kuin kehon osalta olivat hyvät ensimmäistä kertaa sitten avausvuorokauden. Tällä huoltopisteellä tapahtui jotain merkillistä, joka vaatii vielä
analyysia. Seuraavalle etapille jatkettaessa polvi- ja reisikivut eivät
kampea pyörittäessä aiheuttaneet liiallista kipua.
Edellisellä etapilla olin laskeskellut mahdollisuuksiani päästä maaliin aikarajana puitteissa, mikäli matkanteko edistyy loppumatkan yhtä hitaasti. Karasjoen huollossa käytiin keskusteluja jälleen Lauran kanssa ja hän oli varma, että tulee onnistumaan hyvin. Itse totesin tekeväni lopullisen päätöksen Skoganvarressa.
Auringonlaskun ratsastaja
Etappi Karasjoelta Skoganvarreen voi kiertää Valjokin kautta tai edetä suoremmin luoteeseen. Tänä vuonna reitti meni suorempaan myötäisen tuulen puhaltaessa aavistuksen verran lisää vauhtia, ainakin henkisesti. Matka eteni kohti Stabbursdalenin massiiveja, joten näkymä oli tällä etapilla useasti kohdillaan. Kohti luodetta ja kohti keskiyötä ajaessa laskeva aurinko maalasi vuorten ylle violetin ja punaisen taustan. Maagisia hetkiä.
Kaksi kertaa aiemmin olen saman etapin ajanut tähän suuntaan, joten reitti ei tarjonnut yllätyksiä, vaan eteni tasaisesti, joskin edelleen yritin säästellä oikeaa jalkaa ja olla täten ajamatta liian jyrkkiä ylämäkiä. Skoganvarren huoltopisteelle pääsin aamulla kellon ollessa 05:07. Ensimmäistä kertaa jalan kipujen ilmaantumisen jälkeen oli olo, että täältä päästään maaliin. Toki matkaa edessä olisi vielä 220 kilometriä.
Stabbursdalen, Bojobaeski ja Finnmarkin valtaväylä
Normaalien huoltotoimenpiteiden lisäksi otin Skoganvarren huoltopisteellä ennaltasuunnitellusti puolentoista tunnin unet. Hyvään lepoon kuluneen ajan voi hyvinkin ottaa kiinni ajonopeudessa ja vastaavasti erittäin uupuneena matkaaminen hidastuu ehkä jopa enemmän kuin uniin käyttää aikaa.
Etappi alkoi nousulla ylängölle. Sääennuste oli luvannut rajuja alueellisia vesisateita, ja yhteen sellaiseen jäin Stabbursdalenin vuorten juurelle nousun lomassa. Muuten rankkasateet eivät osuneet reitille sinä aikana kun itse siellä ajoin. Pikemmin oli lämmin ja hulppeissa maisemissa ei ollut valittamista. Etapille osui tämän vuoden kokonaisreitistä ainoita osioita, joita en ollut aiemmin koskaan ajanut. Lisäksi reitillä näkyi karkeasti arvioiden 300 poroa ja vastaava määrä jätöksiä.
Alla kuvia Stabbursdalenin tauolta, jota pidin yhdessä Steffen Berg Søgaardin ja tiimikisan voittaneiden Team Duke Sportin ajajien kanssa.
Reitin kääntyessä etelään, kohti Bojobaeskihyttaa saavuttiin samalle reitille, jota 300 kilometrin kisa kulkee. Viimeiset 180 kilometriä olivat siis erämaan polku-uria ajatellen tulevan vuorokauden aikana varsinaisia valtaväyliä kävijämäärän perusteella. Suoranaiselta valtaväylällä menolta ajo ei tuntunut, sillä matkaa viimeiset kilometrit taitettiin kanervikossa, jossa luikerteli noin 20 senttimetriä leveä ajoura.
Bojobaeskhytta valmistautui 300 kilometriä kisaavien ruuhkiin, sillä huoltoteltalla pakattiin tarjoilupöydän tavaroita valmiiksi (kuva alla). Saapuessani paikalle sain premium-luokan huoltopalvelua, olinhan ainut asiakas. Lähtiessäni jatkamaan matkaa paikalle saapui myös miesten tiimikisan sittemmin voittanut tiimi. Olin heidän kanssaan lähtenyt aiemmin Skoganvarresta samaan aikaan ja ajanutkin tovin yhtä matkaa. Sittemmin vauhtini oli aavistuksen heitä ripeämpää.
Ihmishahmoja tyhjässä tunturissa
Ihmismieli on mielenkiintoinen kokonaisuus. Bojobaeskihyttalta lähtiessäni torstai-iltapäivällä olin taittanut taivalta lähes kolme vuorokautta, pääosin yksin ajaen. Pitkään jatkuva valveillaolo ja fyysinen rasitus voi saada aikaan visuaalisia harhoja. Kun mukaan lisää pitkään jatkuvan yksinäisyyden, tunturikoivut alkavat näyttää kaukaa katsottuna vaeltajilta, isommat kivet evästaukoa pitäviltä retkeilijöiltä. Muodostuipa pilvistä taivaalle eri muotoisia kasvoja, muistan hämärästi nähneeni taivaalla myös jonkin tekstin, joka pilvien lomassa näkyi. Tekstin sisältöä en muista. Löydätkö alla olevasta kuvasta kypäräpäisen lisäksi ihmishahmoja nyt? Entä kolmen yön yli valvottuasi?
Torstai-illan lopulla Mollesjohkalla reitti yhtyi kohtaan, jota aiemmin oli ajettu päinvastaiseen suuntaan. Tuttua uraa siis tältäkin vuodelta. Siitä huolimatta viimeiset parikymmentä kilometriä tuntuivat loputtomilta. Silmät meinasivat painua kiinni kesken ajon, jolloin oli parempi hypätä pyörän selästä ja talutella sen aikaa että hieman taas virkistyisi. Mättäälle en halunnut käydä unille hyttysten määrästä johtuen. Lopulta saavutin Suossjavren kakkoshuollon kellon ollessa 00:46 perjantain puolella.
Suossjavren huollossa pidin jälleen väsymyksen vuoksi pidemmän tauon, johon sisältyi runsaan tunnin unet. Unien aikana miesten tiimikisaa johtava joukkue oli saapunut myös huoltoon. Viimeinen satanen jäljellä. Jatkoin matkaa kohti Jotkaa kellon näyttäessä aikaa 03:34.
Loppunäytös
Matka Suossjavrelta eteni unien jälkeen kohtuullisesti. Yöksi oli luvattu sateita, joita olisi mahdollisesti luvassa koko loppumatkaksi. Onnekseni sateet alkoivat vasta aamukuuden tienoilla, jolloin olin jo päässyt yli puolivälin Suossjavren ja Jotka Fjellstuen välistä etappia. Toinen puolikas sitten mentiin märemmissä olosuhteissa.
Kymmenisen kilometriä ennen Jotkaa väsymys alkoi jälleen vaivata ja silmien painuessa kiinni oli pakko taluttaa. Etapin loppu meni melko hitaasti, ja pääsin Jotkan huoltoon aamulla klo 09:50. Siellä toistui sama kaava kuin edellisellä huoltopisteellä: ruokaa, sekä unta. Tällä kertaa otin fjellstuen soffalla puolen tunnin nokoset, jonka jälkeen jatkoin matkaa. Unien aikana paikalle olivat saapuneet toinenkin miesten solo-kisan ajaja sekä naisten solo-kisaa johtanut - ja sittemmin myös voittanut - Gunhild Berntsen. Jutustelimme vaivoistamme ruokapöydän ääressä kuin ikäihmiset. Koitti aika jatkaa viimeiselle etapille.
En tiedä, miten iso merkitys on sillä, että tiedostaa maalin olevan muutaman tunnin ajomatkan päässä. En myöskään tiedä, miten suuri merkitys oli sillä, että kaksi ajajaa oli saavuttanut minut Jotkan huoltopisteelle tultaessa ja siellä ollessa. Joka tapauksessa jostain sain valtavan energiaryöpyn lähteä ajamaan kovaa. Kipulääke oli pitänyt aiemmin mainitsemani jalkavaivat loitolla ja nyt tuntui, että pyörä kulkee kuin unelma. Ylänköalue Tuttebergin ja Nalganasin välillä oli 150 kilometrin kisasta tuoreessa muistissa, joten hallinnan tunne omaan tekemiseen oli käsin kosketeltavaa. Matka taittui kuin ajatus. Ajatuskin kulki paremmin kuin moneen vuorokauteen. Ajoa kevyessa sateessa ja lopulta loppulasku Nalganasilta ensin muta-alamäkeä, sitten kivikko- ja lopulta soratiealamäkeä. Oltiin palattu takaisin lähes merenpinnan tasolle. Matka maaliin oli loppusiirtymää vaille valmis.
Maaliin pääsin perjantaina iltapäivällä, 91 tunnin, 55 minuutin ja 25 sekunnin urakan jälkeen.
Linkki kilpailun tuloksiin.
