Mennyt vuosi, tuleva vuosi

Mennyt vuosi

Monenlaista on koettu vuonna 2014. Laskeskelin viime vuoden sisältäneen kaikkiaan 8760 tuntia. Noista lepäillen ja muuten vain oleskellen meni 8001 tuntia. Lopun aikaa vietin joko sisäurheilun ja ulkoliikunnan parissa. Välillä mentiin rauhallisesti ja toisinaan sitten omaan vauhtiini suhteutettuna jopa kovaa yrittäen. Päällisin puolin vuosi oli varsin mukava. Aika monella lenkillä sai työtä tehdä enemmän viime vuosiin verrattuna, sillä vaikka kokonaismatka vuoden aikana jäi viime vuosien tasolle, kului energiaa rannemittarin mukaan enemmän. Vuoden aikana kilokalorivajausta syntyi perusaineenvaihdunnan lisäksi 341098 kCal. Tiedä sitten, oliko kyseessä heikentynyt hyötysuhde ja taloudellisuus, vai haastavammat maastot. Kokonaisnousumäärä kuitenkin vuoteen 2013 verrattuna oli ulkona tapahtuneessa harjoittelussa 6,5 kilometriä enemmän. Sisäharjoittelun nousumetrejä en ole kirjannut ylös…

Huhtikuussa 2014 kierrettiin Lauran kanssa Mallorcaa polkupyörillä. Oivana tukikohtana toimi Port Pollensa.

Kesäkuinen keskiyö. Jokavuotinen TahkoMtb huipentui kolmanteen sijaan runsaat kolmetoista tuntia myöhemmin. Kuva: K. Kekola

Elokuu. Suomalaiskuskit Offroadin Finisher -paidoissa. Juha (vas.), Pasi, Kaisu, Mikko ja Pekka. Kuva: H. Autio

Lokakuu. Pyhäinpäivän aattoilta. Mammuttimarssi ja maksimaalinen kurjuus.

Joulukuu. Talven pimeimmän päivän valoisaa aikaa.

Tuleva vuosi

Vuosi vaihtui uuteen aiempien vuosien tapaan Ylläksellä hiihtoa opetellessa. Kuulun vieläkin ns. hiihtelijöiden runsaaseen joukkoon, mutta se ei estä haaveilemasta saati osallistumasta eri hiihtotempauksiin. Kuten moni muistaakin, ei viime vuosi tarjonnut Tamperelaisille kuntohiihtäjille kovinkaan otollisia olosuhteita. Tänä vuonna olosuhteet ovat olleet hieman paremmat. Niinpä olen ottanut tavoitteekseni nostaa hiihtonopeuttani. Olen ilmoittautunut vuoden tauon jälkeen sprinttikilpailuun! Kyseessä on Kainuulainen sprintti, joka järjestetään Vuokatin hienoissa maisemissa maaliskuun loppupuolella. Tähän oivallisina harjoitteina toimivat Pirkan hiihto ja –reppuhiihto, joita muuten voin lämpimästi suositella kaikille kanssapyöräilijöille. Mahdollisesti jo ennen Pirkan hiihtoa käväisen tutustumassa tapahtumatunnelmiin Neljän vuoren- ja Jämin hiihdoissa. Siis mahdollisesti.

Hiihto toimii hyvänä peruskuntoharjoittelun muotona kenelle tahansa. Itse ajattelen tämän monipuolistavan muuten melko yksipuolista pyöräilyharrastustani. Omaa lempilajianikaan en ole täysin talvikuukausiksi unohtanut, sillä autotallissa on kuulunut viime viikkoina tasainen trainerihurina ja toisaalta uusin pyörähankinta, Spessun Fatboy SE, mahdollistaa ajelun myös hankimaastoissa.

Tulevan kesän kilpailukalenteri on vielä yhtä tapahtumaa lukuun ottamatta varsin avoin. Harkinnassa on tyystin uusia tapahtumia, sekä lisäksi vanhoja tuttuja varsinkin XCM –osakilpailujen osalta. Yksi varsin perinteinen tapahtuma sen sijaan jää tänä vuonna väliin.

Mikä sitten on tuo tapahtuma, joka jo kalenterissa merkattuna isoilla kirjaimilla? Toukokuun lopulla 23. päivä järjestetään Tampereella jo kahdeskymmenes Tour de Tampere, ohjattu maastopyörätapahtuma. Tuota ei kenenkään suomalaisen maastokuskin kannata väliin jättää. Tänä vuonna sen voi aloittaa jo edellisiltana ja siitä sitten lisää seuraavassa blogitekstissä…

Talvipäivän seisauksen pitkä pk-harjoitus

”Nousee päivä, laskee päivä, vierii tunnit nuo”. Monella tapaa täytyy koittaa pitää mieltä virkeänä kun matkaa on taitettu sen verran, mitä vuoden pimeimpänä päivänä pimeyttä riittää.

Matkaan lähdettiin Pirkkalan ABC:ltä pestolohen syönnin jäljiltä. Santsasin noutopöydästä sekä kalaa että muusia. Arttu ihmetteli, miten kummassa jaksan syödä noin suuria määriä. Arin lisäksi mukaan tälle matkalle pääsi lähtemään myös Anssi. Olen meistä kolmesta pienin, mutta jotenkin tuota ruokahalua on siunaantunut ainakin kahden edestä. Energiaa tarvittaisiin vielä.

Ryhmäselfie 1: Arttu (vas.), Anssi ja Mikko. Kuva AAutio.

Alun perin matkaan oli tarkoitus lähteä Pirkkahallilta, mutta päätettiin lisätä seitsemän kilometriä matkaa pyöräsiirtymällä viralliselle lähtöpaikalle. Jo tämä ensimmäinen siirtymä ilmoitti, mitä tuleman pitää. Hieman uutta lunta oli satanut peilijäisen tien pintaa peittämään.

Ryhmäselfie 2: Virallinen lähtöpaikka, Pirkkahalli. Kuva: M.P.

Ensimmäistä siirtymää ei gps:lle otettu, koska tämän reissun yhtenä tavoitteena oli koostaa yhdeksi trackiksi tulevan kevään TdT:n ultramatka. Samalla näkisi, miten oletettu aikataulu pitäisi yhtä käytännön osoittaman kokemuksen kanssa. Tosin käytäntöön tulee suhtautua pienellä varauksella, sillä alusta ei vastaa kuivaa kesäpolkua, eikä 16 kiloinen 4,6 tuumaisella Ground Controlilla varustettu läski etene yhtä jouheasti kuin kuusi kiloa kevyempi Anthem. Varauksella pitäisi muutenkin suhtautua kaikkiin näinä aikoina toteutettaviin hulluuksiin.

Toisinaan on kuitenkin hyvä hakeutua alueelle, jossa ei ole välttämättä hyvä olla. Tämän hetken löytymiseen kului ajoaikaa 18 tuntia. Siihen mennessä oli ajettuna noin 190 km. Lämpimän ruuan olin syönyt noin kuusi tuntia sitten. Sen jälkeenkin toki patukoita, mutten sitten kuitenkaan riittävästi. Olin odotellut jo tovin pääseväni Jämille, jossa ehkä saisi aamupalaa, jos siis hotelli on auki. Loppuosio Jämikankaasta oli kuitenkin kestänyt pidempään kuin mitä etukäteen muistinkaan. Alokasmaista päästää energiansa putoamaan noin alas, varsinkin yksin pakkasella. Hotelli löytyi tutusta paikasta aamuyhdeksältä, ja kuin palkintona matkamittari näytti edetyksi matkaksi tasan kahtasataa. Jonkun verran oli hiihtäjiä syömässä, ja sitten vielä yksi pyöräilijä. Pyöräilijä keräili itseään, leipä leivän jälkeen, puurolautanen ja toinen, useita voisilmiä seassa. Olo tuntui melko hyvältä, mutta epäusko valtasi, kun mietti sitä, mikä vielä edessä odottaa. Väsy oli melko kova, Polar todisti lihaksen polttaneen jo lähes 11 megakalorin verran kaurabensiiniä. Tässä kohtaa palaan takaisin Pirkkahallille ja viralliseen lähtöpisteeseen.

Reitti kulki alussa Vihiojaa seuraten kohti Kaukajärveä. Polkujen määrä alkoi merkittävästi lisääntyä kisapirtin maastoissa ja Takkuniityn jälkeisen nousun johtaessa Kyötikkälään päästiinkin sitten ajamaan jo keinovalossa polkupätkiä. Kangasala, Kaivanto, Vehoniemen ranta ja edelleen kohti Pälkäneen Aapiskukkoa ja taukoa. Tätä ennen koettiin hieno pätkä: lasku Punamultalukkoon. Tosin sieltä vielä työnnettäisiin pyörä ylös, mutta oli se sen arvoista.

Tauko Keisarinharjulla, Kangasalla.

Kahvitauon jälkeen kierrettiin maastopolkuja pitkin ketunlenkki Lahdentien itäpuolta ja edelleen jatkettiin kohti tuulta ja Valkeakoskea. Kohtalaisen lännenpuoleisen tuulen lisäksi pientä lumisadetta. Liukasta tietä ja puolentusinaa kaatumista. Osumaa kyynärpäähän ja sääreen. Anssi ensimmäisenä kaatujana tarjosi koko joukolle pullakahvit aiemmin Kukolla. Siirtymäpainotteisesti kohti Korkeakangasta. Käymme rinteen huipulla ja laskemme alas XCO-reittiä, jossa ainakin itsellä valikoitui linjoiksi ChickenLinet.

Korkeakangas. Taustalla Valkeakosken tehtään valot.

Koskin taajaman läpi kohti Pirkan hölkän uraa. 11 hölkkää takana, mutta tähän suuntaan vasta toinen kerta pyörällä. Vaikka lunta ja märkää sohjoa on paikoin paljon, pidän miellyttävämpänä ajaa tätä pyörällä kuin juosta. Anssi taistelee 2,2 tuumaisella Rocket Ronilla, minulla ja Artulla meno on kevyempää. Tässä huomaa FatBoyn edun. Kesällä saman ehkä voisi kokea suolla ajaessa. Sitä joutuu vielä tovin odottelemaan, koska ollaan keskitalvessa. Hitaasti, mutta varmasti edetään ja puolen yön aikoihin ollaan takaisin Pirkkahallilta, josta meno jatkuu pohjoiseen.

Rajasalmen sillan kautta Pyhäjärven rantaa pitkin Tesomalle ja Haukiluomalle, jossa katkaisemme trackin. Epävirallinen siirtymä Lamminpäähän makaronilaatikolle. Päivällistä tarjolla klo 01.00. Anssi päättää jättää loppulenkin väliin ja jatkamme Artun kanssa matkaa ruuan jälkeen. Siirtymä Haukiluomaan ja track päälle. Reittiä Vuorentaustaan, Kanuunasillalle, Julkujärvelle, Työläjärvenkankaalle ja Ketunkivelle. Viimeksi mainitulla upealla kivikkopätkällä oli tehty taimi-istutuksia, joten todennäköisesti sitä ei enää tulla lenkeillä ajamaan.

Metsäautoteitä pitkin Sasiin ja hiekkatietä Sarkkilaan. Arttu valittelee energian totaalista loppumista. Enemmän olin tuossa kohtaa huolissani hänessä siitä, että miehen polvet olivat jo melko aikaisessa vaiheessa matkaa kipuilleet. Rauhallisesti edettiin, pätkä kerrallaan, välillä energiaa nauttien. Laskussa Maisematielle ja siirtymällä edelleen kohti Hämeenkyröä Arttu teki päätöksen jättää urakka tähän kohtaan. Kello näytti aamuviittä. Odottelin, että hakija saatiin puhelimen päähän. Sen jälkeen jatkoin matkaa yksin.

Olen tehnyt verrattain paljon pitkiä matkoja yksin, joten en ollut tässä tilanteessa ensimmäistä kertaa. Kuitenkin nyt matkan jatkaminen oman itsen seurassa oli vaikeaa. Ehkä ihmisluonteelle on tyypillistä, että omaa vaikeaa oloa helpottaa, jos näkee toisenkin taistelevan samankaltaisten asioiden parissa. Matka eteni GPS-jälkeä seuraillen. Hienoa maastouraa ja käsittämättömän pitkiä pätkiä single trackia. Voisiko maastopyöräilyn harrastaja enempää toivoa? Itse olisin toivonut tuoreempia jalkoja ja lämpimiä kenkiä. Orastavaa energiavajetta en tuossa kohtaa vielä noteerannut. Aamuyöllä ajatus ei ole terävimmillään, josko välillä muulloinkaan.

Varusteet ja pyörä ovat toimineet koko matkan moitteetta. Hyvä niin, sillä kohmeisin sormin katkenneen ketjun korjaaminen ei ole juhlaa. Enkä edes haluaisi ajatella renkaanvaihtoa vanteille, joista ei ole vielä mitään kokemusta. Itse asiassa kokemukset läskipyörästä rajoittuvat kahteen aiempaan, joiden aikana olen säätänyt vasta satulan korkeuden ja rengaspaineet jotakuinkin kohdilleen. Periaatteessa kuskikin on toiminut moitteetta, mutta raskas ajoalusta on vaatinut jo veroja.

Jämiltä jatkan matkaa takaisin kohti lähtöpistettä. TdT:n loppuhuipennus tapahtuisi Pirkan hiihdon uraa seuraillen. Varpee, Vatulanharju, Ulvaanharju, Hämeenkyrön lentokenttä ja Kyröskoski. Paikallisella R-kioskilla palkitsen itseni kahvilla ja Cokiksella. Olen tullut Jämiltä tänne aavistuksen nopeammin kuin uskalsin toivoa. Tällä hetkellä meno tuntuu hyvältä, eivätkä tulevat mäet ahdista niin suuresti kuin aiemmin.

Jälkimmäinen puoli Pirkan hiihdosta tunnetaan mäistään: Lintuharju, Rokkakoski ja Julkujärven pienemmät kumpareet. Niin kuin aiemmissa pitkissä pyöräilyissä, myös nytkin huomaan ihmispsyyken toimivan mielenkiintoisella tavalla. Mitä lähempänä maali häämöttää, sitä vahvemmalta oma ajo alkaa tuntua. 250 kilometriä on jo ohitettu ja jalat tuntuvat huomattavasti tuoreemmilta kuin sata kilometriä aiemmin. Fyysistä suorituskykyä riittäisi todennäköisesti vielä paljon pidemmille matkoille, mutta onneksi psyykkinen rajoitin ymmärtää välillä suojella kantajaansa. Pidän huolen energiansaannista lopunkin lenkin ajan. Mainittakoon, että FlapJack –niminen tuote on aika oivallinen kauradiiselin polttoaine.

Noin tunnin ajomatkan päässä maalista. Pimeys alkaa jälleen laskeutua ja valot täytyy vielä kerran kaivaa esiin.

Loppuun kellotan vielä ajan siirtymään Pinsiön taimitarhalta Pirkkahallille. Muutaman polun kautta ajaksi tulee hieman alle kaksi tuntia. Matkateko päättyy 27 tuntia ja 6 minuuttia alkamisensa jälkeen. Vaikka matkalla on energiaa nautittu välillä paljonkin, niin kyllä sitä kuluikin 14758 kilokalorin verran. Keskisyke tuolla lenkillä oli tauot mukaan lukien 123 bpm, joten menköön pitkästä PK-harjoituksesta.

Pirkkahallilla 16.46 vuoden pimeimpänä päivänä. Lenkki on tehty.

Täällä jälki pitkästä ilosta.

Yö-Rogaining Tampereella 7.-8.11.2014

Myös tämä viikonloppu tarjosi mahdollisuuden viettää aikaa pyöräilemällä läpi yön. Tampereen yöelämään ja rastien hakuun, siis.

Kisasivut 

Tulokset

Startti tapahtui klo 22.00 Perheliikuntakeskus Hipan pihasta. Toki valmistelut alkoivat täydellä tohinalla jo kahta tuntia aiemmin, kun joukkueet olivat saaneet kartat reitinsuunnittelua varten. Rogainingille tyypillisesti rasteja sai kerätä sieltä, mistä näki parhaaksi. Suuntia oli karkeasti sanoen neljä: Tampereen keskusta/Kaleva, Kauppi, Kangasala Ruutanan/aseman ympäristöissä, sekä Kaukajärven eteläpuolinen osa aina Savontielle saakka.

Lähdön tunnelmissa. Kisanumero auttaa muistamaan, jos jotain hälyttävää pääsisi tapahtumaan. Kuva: Ari Autio

Oma reittimme kiersi alkuun Leinolan kautta Kangasalle ja edelleen kohti Taivalpirttiä. Itselleni ennakkoon melko tuntemattomia seutuja. Onneksi tiimikaveri Ari tiesi paikkoja jo entuudestaan, joten paikallistuntemuksesta oli suuri hyöty suunnistamisen nopeutumisena.

Jos oli suunnistus nopeahkoa, niin aiempien tuntien aikana maahan satanut lumi muodosti 10-15 cm kerroksen ja tämä teki polkuajamisesta varsin haastavaa. Koska yöksi oli luvattu pakastuvaa, vaihdoin vielä viime hetkellä nastat alle. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että rengasleveys kapeni. Seurauksena, kuten odottaa saattaakin, oli renkaiden vaeltelu käärmeen tavoin. Suoranaisesti se ei helpota eteenpäin kulkemista, mutta saa hien nousemaan ihon pintaan. Kylmyydestä ei tarvinnut kärsiä. Ainoastaan kateellisena saattoi katsella edellä menevää Fat Bikea, joka rullasi aika mukavan näköisesti. Toisaalta tilanne tasoittui aina kun päästiin siirtymille, joten kokonaisuutta ajatellen tilanne meni aikalailla tasan.

Tunnit kuluivat nopeasti. Arviolta kahdelta yöllä olimme eteläisimmällä pisteellä Taivalpirtillä, josta matka jatkui kohti Hervantaa. Ajaminen oli kivaa, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä että energia olisi loppunut. Energian loppumisen tällaisissa tilanteissa voi huomata kahdella tavalla. Ensinnäkin pakkasella alkaa palella ja toisaalta reisissä tuntuu tyhjältä. Tällaisia kokemuksia sain kokea viikkoa aiemmin Mammuttimarssilla. Marssilla ajelin oman itseni seurassa, mutta tällä kertaa sai matkaa taittaa tiimikaverin kanssa. Porukassa ajaminen lisää myös ajomukavuutta, sillä karttaa tutkivia silmäpareja on kaksi kertaa enemmän. Myös jutustelu matkan aikana rauhoittaa kummasti omaa tekemistä.

Aamuyön tunteina saavuimme Hervantaan, jossa näkymät olivat kaksijakoisia. Joitain muitakin otsalamppuja näkyi katukuvassa. Lisäksi TKL:n busseista saapui omalla tavallaan Tampereen yöelämään tutustuneita nuorisolaisten edustajia. Kymmenessä vuodessa tapahtuu näemmä ihmiselossa sellaisia muutoksia, että kun ikää on 25, voi matkaa taittaa julkisilla. Ikämieheksi varttuessa ei enää malta maksaa kuljetuksista, vaan tekee mieli kulkea omin voimin. Pyöräilijöitä ja juoksijoita rogainingiin oli saapunut järjestävän tahon mukaan noin 300, mikä on suuri määrä. En ole ikärasisti, mutta yleissilmäys osoitti keski-iän tällaiseen harrastukseen olevan lähempänä master-, kuin juniorisarjaa. Hatunnosto silti kaikille osallistujille, iästä riippumatta. Pahoittelut muuten sille nuorelle miehelle, joka oli pienessä laskussa palaamassa kotiinsa raskaan yön jäljiltä. Jarrut vingahtivat melko äänekkäästi, kun vauhtia piti hiljentää kevyen liikenteen väylällä törmäyksen välttämiseksi. Toivottavasti pumppu vielä toimii ja koti löytyi, mutkittelevasta askelluksesta huolimatta.

Hervannasta edelleen kohti Kaukajärven eteläpuolen maastoja. Mäenpäällinen rasti linjan alla, seuraava polkujen risteyksessä ja sitten kohti tuulimyllyä sekä niemenkärkeä. Rastit löytyivät sieltä mistä pitikin. Aika kului siivillä ja reittiä täytyi alkaa tarkastella sen mukaan missä vielä ehtisi käydä.

Harmittavasti keskustan alue jäi tyystin kiertämättä. Todennäköisesti auratut tiet olisivat olleet nopeimpia kulkea, mutta eipä tuota osannut reitinsuunnitteluvaiheessa miettiä. Harmittava yhdeksän pisteen pummi tuli vielä lopuksi, kun kiireellä yritimme rastia löytää. Ajoissa kuitenkin oltiin takaisin kisakeskuksella. Jäipä vielä runsaat kymmenen minuuttia varaakin.

Tiimikaveri Arin työväline rastien haussa osoittautui toimivaksi lumisten taipaleiden rastihaussa. Yhdistelmä Arin pyöräilykunto & Spessun FatBoy eteni lumessa höyhenen lailla. Kuva: Ari Autio

Aamukuudelta lauantaina Hipan tiloissa oli vilinää. Kisajärjestäjä oli yhteistyökumppaneineen varannut kisaajille aamupalat, joka oli hieno lisä tapahtumaan. Muutenkin yö-rogainingista jäi varsin hyvät muistot, niin järjestelyiden kuin reitinkin osalta. Tällaisia lisää, niin mukana ollaan. Palkintojenjakoa ei tarvinnut tällä kertaa jäädä odottamaan sijoituksen puolesta, joten matka jatkui takaisin kotiin ja suihkun kautta lämpöisen peiton alle. Unta ei tarvinnut pitkään odotella.

Ennakkoa yö-Rogainingiin.

Rogaining, tuo veikeä laji, jossa yksi vie rastit piiloon ja toiset etsivät niitä erinäisistä paikoista aikarajan puitteissa.

 

Yölliset suunnistukset siis jatkuvat, sillä kukapa nyt valoisalla höntyilisi kartan kanssa metsiköissä. Huomenna vuorossa Tampereen yö-rogaining. Rasti- ym. mestarina kisan osalta on ison määrän työtä tehnyt Jari Kaaja.

Viikko takaperin ajeltiin Vihdin ja Espoon ympäristöissä maasturilla rasteja etsien. Huomenna sama jatkuu kotoisammissa ympäristöissä Tampereella. Lumisade tuonee oman lisämausteensa.

Jokin ihme ajaa ihmisiä tällaisiin toimiin, sillä Mammuttimarssilla osallistujia oli 132 marssijan verran. Tulevan rogainingin osallistujamäärä pistää vielä paremmaksi: 190 nimeä. Mukava, kun saa olla mukana yhtenä näistä ja innolla kisailuja odotan.

Tapahtuman kotisivut ja Facebook-sivut.

Katsotaanpas, kuinka tänä viikonloppuna mahtaa käydä.

Mammuttimarssi 2014

Perjantai-ilta ja pimeys. Kevyttä tihkusadetta ja luvassa yötä vasten pakkasen puolelle kiristyvää. Oivallinen olosuhde viettää pyhäinpäivän vastaista yötä pyörän selässä.

Matkaan lähdetään klo 20.30 otsalamput välkkyen. Useampi valoyksikkö kiiltelee asfaltin pinnassa, kunnes siirrytään yhä pienemmille hiekkateille. Välillä näkyy muitakin joukkueita, mutta pääsääntöisesti yksin saa matkaa taittaa. Rasti toisensa jälkeen ilmoitetaan tekstiviestillä järjestäjän tulospalveluvastaavalle. Puolen yön aikaan kahdeksas rasti on haettu. Kolmannes rasteista alkaa olla haettuna. Vilu käväisee vieraana ja kuoritakki pitää lämpöä jossain määrin kehon puolella.

Veikkolassa kymmenes rasti, kellon näyttäessä aikaa 1.35. Väsymys tuntuu silmissä, mutta myös edellisviikon flunssa ilmoittaa reisien tyhjyytenä. Matka jatkuu kohti Nuuksion kansallispuistoa. Rastilla 14 menee kohtuuttomasti aikaa rastin etsintään. Pitäisi olla helppo, kunhan löytää jyrkänteen järven rannasta. Eipä löydykään, ennen kuin huomaan olevani väärän järven rannassa.. Toisen joukkueen kanssa päädymme viimein oikeaan paikkaan. Rastikin sitten löytyi sieltä, oikean järven rannasta.

Matka jatkuu ja mäkiä on joku matkan varteen luonut. Uimarastin skippaan pelkurimaisesti suorittamalla sakkorastin, pyöräilemällä noin tunnin verran kisakeskukseen ja takaisin. Uinti olisi mennyt alle vartissa, mutten uskaltautunut aiemmin vaivanneen flunssan vuoksi. Otetaan treenin kannalta, sillä pyöräilemäänhän tänne on tultu.

Rastilla 17 päivä alkaa jo sarastaa ja voi sammuttaa otsalampun. Tuhottomasti on aikaa tähän mennessä kulunut. Aamuauringon noustessa lämpömittari laskee pakkasen puolelle. Kun pääsen Serenan vieressä olevan laskettelurinteen päälle rastille 19, huomaan, ettei puhelimen akussa ole enää virtaa. Täynnähän tuo oli kuitenkin lähtiessä, joten hetki menee ihmetellessä tilannetta. Pakkanen oli sovellusten poislaitosta huolimatta syönyt viimeisetkin virranrippeet.

Mietin jatkoa, kiertäisinkö radan loppuun ja näyttäisin kulkemani reitin Garminista maalissa. Totean ajatuksen kuolleeksi alkuunsa, sillä jossain kohtaa perään lähtisi todennäköisesti järjestäjien etsintäpartio, kun puhelimitse ei enää yhteyttä voisi saada. Edessä on vääjämätön, mutta pakollinen päätös keskeytyksestä. Kauimmaisessa pisteessä lähtöpisteeltä. Kuin kirsikkana kakun päällä, laskiessani laskettelurinteille vievää asfalttia alas musta jää pääsee yllättämään. Kylkimyyryä sitten muutama metri, mutta onneksi ei kuitenkaan pahemmin käy.

Aamuauringon paisteessa, pikku pakkasessa siirtymällä kisakeskukseen, on aikaa miettiä, miltä tuntuu kun elämässään ensimmäistä kertaa joutuu kisan keskeyttämään. Eipä tuota haluaisi tavakseen ottaa.

Hyviä asioita voi kuitenkin tästäkin reissusta löytää. Pimeässä, sateisessa yössä voi olla poikkeuksellisen hienoa pyöräillä. Varsinkin – vaikka kylmenikin – sateen väistyessä avautuvan tähtitaivaan edestä maisema taivaalla oli maaginen. Kisaraportin tämänvuotisesta mammuttimarssista lopetan Juice Leskisen sanoin – ”tulen uudestaan”.

Viikonloppuna luvassa Mammuttimainen yösuunnistus

Huomenna näihin aikoihin kokoontuu Vihdin Otalammella yhdenlainen omituisten otusten kerho. Osa on ottanut mukaan lenkkikengät ja toinen osa taas – minä mukaan lukien – maastokelpoisen pyörän. On aika Mammuttimarssille.

Kuva: Kalle Hakonen

Toissavuonna otin ensimmäistä kertaa osaa Mammuttiin, mahottomassa sarjassa. Viime vuosi jäi väliin remonttipriorisointien vuoksi, mutta tänä vuonna pääsen jälleen kiertelemään Peräkyläläisten piilottamia mahottomia rasteja etsien.

Järjestävän organisaation video kertoo tapahtumasta kaiken oleellisen. Sitä pääset katsomaan tästä linkistä. 

Kisan jälkeen sitten raporttia luvassa, mikäli maaliin saakka päästään. Mammutinhäntäkeitto on jo kuulemma laitettu porisemaan…

Kisasivuilta lisätietoa täällä ja täällä.

Matkaraporttia Barcelona-Girona -akselilta

Edellinen matkaraportti tuli Pohjois-Norjasta. Nyt suunnataan etelän lämpöön.

En kuitenkaan aio kertoa siitä, kuinka Xavi, Neymar jr ja Messi tekivät La Ligan pelissä maalin, kun kävin Camp Noulla katsomassa 3-0 tulokseen päättyneen ottelun Fc Barcelona-Eibar. En myöskään kerro Sagra da Familian upeasta arkkitehtuurista (joka muuten on vieläkin vailla lopullista muotoa, vaikka noin sata vuotta sitten urakka alkoi) enkä myöskään Gaudin luomasta Park Güellista tai Picassomuseokäynnistä, en. Kuvan kuitenkin laitan alle, koska hieman täytyy brassailla!

Tämä matkaraportti käsittää kolme vuorilla tapahtunutta maantieajopäivää, jolle jokaiselle startattiin vajaan 900 metrin korkeudesta, Viladraun pienestä kylästä.

1. päivä (109,6km/ 2531nm)

Viladrau – Turo de l’Home – Sant Celoni – Montseny – Seva – Viladrau

Matkaan lähdön jälkeen kului vain muutama kilometri, kunnes vastassa oli ensimmäinen ylämäki, jossa nousu ei pudonnut juurikaan alle 10 prosentin. 25 kilometrin jälkeen oltiinkin sitten jo päivän korkeimmassa kohdassa Turo de l’Homessa 1657 metriä merenpinnan yläpuolella. Tuota ennen toki saavutettiin välihuippuna Coll de Sant Marcal, sekä nähtiin useampi iso mänty… Kun aikansa kiipeää ylämäkeä (joka muuten Turon huipulle mennessä oli varsin huonokuntoista asfalttia) on alamäen vuoro. Sitä hupia jatkuikin sitten 21 kilometriä, aina Sant Celonin kylään saakka.

Silmukkalenkillä matka jatkui takaisin Viladrauhun muutaman pienemmän kylän läpi ajaen. Matkan varrelle jäivät kylät Sant Esteve de Palautordera, Montseny ja Seva. Paluumatkan huippu saavutettiin, edessä siinsi kyltti, jossa luki: Coll Formic, 1145m. Hienoja nousuja ensimmäiselle ajopäivälle!

1. päivän garminspeksit täällä.  

Ensimmäinen mäenhuippu saavutettu: Coll de Sant Marcal.

Santa Fe:n luonnonpuiston jättimäntyjä. Laura keskimmäisen puun juurella antaa perspektiivin puun koolle.

Kolmen ajopäivän aikana työvälineenä toimi Focus Cayo 105 osilla. Toimi ihan ok.

Lomareissun korkeimmalla kohdalla, Turo de l'Homessa. Taustalla näkyvälle rakennukselle emme jaksaneet kiivetä pyöräkengät jalassa.

Horisontissa näkyy laskun loppupiste, Sant Celonin kylä. Serpentiiniä riittämiin.

Paluumatkan korkein kohta Coll Formic, 1145 metriä merenpinnan yläpuolella.

2. päivä (102km/1462nm)

Matka alkoi alamäkivoittoisesti aina Santa Eugenia de Bergaan saakka. Tämän jälkeen pysyttelimme sateelta piilossa Vicin yliopistokaupungin ympäristössä, mutta alankopäivälle saatiin myös matkan puolivälissä nousu Muntanyolalle, 893 metrin korkeuteen. Tuokin nousu tarjosi parhaimmillaan pienimmälle välitykselle sopivaa, paikoin jopa 20 nousuprosentin mäkeä. Muntanyolalta lasketeltiin yhden Barcelonan olympiakylän läpi kohti Santa Eulalia de Riuprimeria ja edelleen kohti Viciä ruokatauolle. Loppumatka jatkui pienessä vesisateessa nousupainotteisesti takaisin Viladrauhun pienen Manlleussa käyneen sakkolenkin kautta.

2.päivän tiedot täältä.

Muntanyolan nousu takana. Laura tutkimassa luonnonpuiston karttaa.

Huipulle viety kivinen monumentti, joka todisti meidän olleen Muntanyolan päällä.

Onkohan tämä espanjalaista ruokakulttuuria parhaimmillaan? Burger king ja TRIPLE Whopper meal isommilla ranskalaisilla ja juomalla.

3. päivä (98km/2011nm)

Tälle päivälle saimme katalonialaisen paikallisoppaan, Claudion, mukaan. Pienien asfalttiteiden kautta matka vei Francon aikana rakennetulle padolle, Panta de Sau:lle. Tämän jälkeen luvassa oli kaksi isompaa (n. 500metrin vertikaalinousut) nousua, joista ensimmäinen johdatti meidät Sant Hilari Sacalmille. Sieltä matka jatkui pitkänä, loivakaarteisena alamäkenä Arbucies:iin. Toinen nousu johti huoltoasemalle, josta matkaa Viladrauhun oli enää muutaman alamäkikilometrin verran. Tuolta matkalta mieleen jäi katalaanin tarina siitä, kuinka Joaquim ”Purito” Rodriguez on saanut lempinimensä ”Sikari”. Ehkä jossain blogissa tulen siitä kertomaan tarkemmin…

3. päivän tiedot täältä.

Tämän padon nimi on Panta de Sau. Rakentamisensa jälkeen se peitti alleen kokonaisen kylän. Kylästä ei ollut nähtävissä muuta kuin kirkontorni, joka näkyi puoliksi vedenpinnan yläpuolella.

Loppuloma vietettiin siis kaupunkilomaillen, mutta ihan tyystin ei pyöräilyä unohdettu, sillä pitihän Thomas Domingon iso pyöräliike käydä tarkastamassa. Mukaan ei tarttunut useista vaihtoehdoista huolimatta uutta pyörää, mutta satulalaukku nyt kuitenkin.

Pieni otos Thomas Domingon pyörävalikoimasta. Edustettuina näyttivät olevan lähes kaikki valtapyörämerkit.